torstai 11. heinäkuuta 2013

Yliopistollisia kukkia Maynoothissa

Poikkesimme katsomaan suloisen Maynoothin kaunista yliopistoaluetta. Maynoothin kampus on justiinsa sellainen kuin kampuksien kuvittelee olevan elokuvien ja kirjojen perusteella. Loputtomasti ikiaikaisia pikkuisista kivistä tai tiilistä tehtyjä rakennuksia, teräviä kattoja, pieniruutuisia ikkunoita, nurmikenttiä, kappeli (jonne valitettavasti emme päässeet sisälle), kellotorni ja mitävielä. Ainoastaan älykköjen näköiset ihmiset puuttuivat (meitä lukuun ottamatta), koska oli kesäloma.

Maynoothin kampuksella on useampiakin puutarhamaisia alueita. Me osuimme yhteen sellaisista. Se oli valtavan suloinen ja jotakuinkin juuri sellainen, millaiseksi olen kuvitellut klassisen englantilaisen maalaispuutarhan. Ihan pappilameininkiä:


Huomaa piippalakikkimalliin leikatut pensaat.


Erityisesti kaikki niittymäiset jutut on aina minulle mieleen.

Siksi useampi tällainen kuva.










Powerscourtin puutarha

Saavuimme Irlantiin vilpoisessa sateessa. Seuraavana päivänä lepäilimme matkan rasituksia Emo Courtin leivosten merkeissä, ilma oli leppeä ja puolipilvinen. Olimme innoissamme ja kiittelimme säätä. Totesimme, että kun toinen tällainen päivä vielä tulisi, säät eivät jättäisi toivomisen varaa. Sitten toisena päivänä saapumisestamme lähdimme aamulla ajamaan Wicklow'n vuorien yli Powerscourtiin, koska aamu lupaili asiallista ilmaa. Perille päästyämme havaitsimme, ettei täydellisempää säätä voisi ollakaan. Onnittelimme itsejämme ja taivastelimme asiaa tavan takaa. (Onneksi menimme Powerscourtiin heti matkan alussa, sillä päivä päivältä päivittelyjemme määrä lisääntyi - samassa tahdissa kuin ilman lämpötila nousi. Jos olisimme jättäneet retken viikonlopulle, olisi ollut liian kuuma. Sitä paitsi meille olisi jäänyt liian vähän huomiokykyä ympäristön havainnointiin, kun kaikki energia olisi mennyt  melko epäintellektuelleihin keskusteluihin, joihin käytimme aikamme matkan loppupuoliskolla.

Ei voi olla totta!
Kuka olisi uskonut!
En voi käsittää tätä ilmaa!
Miten tämä on mahdollista!
Ei voi olla totta!
Tämä on aivan poikkeuksellista!
Monettako päivää tätä nyt on kestänyt?
En voi käsittää!
Jne.
Toistuu 5 min välein.)

Powerscourtin paikalla on ollut asumus 1200-luvulta alkaen. Siinä asui Le Poer -nimistä väkeä, josta talolle englannintui nimi. 1600-luvun alussa muuan Wingfield sai Powerscourtin ja 400 hehtaaria kuninkaallisena lahjoituksena. Perhe asui paikalla reilut 200 vuotta. 

1700-luvulla keskiaikainen linna muutettiin palladiolaisbarokkiseksi kartanoksi. (Se otti ja paloi pahasti 1970-luvulla. Sellainen on minusta omituista. Linnat ja kartanot kuuluisi palaa kaukana historiassa.) Puutarha on kehittynyt siitä sitten osa kerrallaan. Nykyään sieltä löytyy mammuttimaisia puita ja hiljaisia polkuja puiden ja atseleoiden ja rhododendronien keskellä, lampia, suihkulähteitä ja ruusuja ja ylipäätään kaikkea, mitä nuoret miehet ovat maantieteeltä tarvinneet kosintaa varten.

Puutarhan kartasta saa hyvän yleiskuvan alueesta ja kosiomaantieteestä.
Kuten sanottua, Powerscourtissa oli poikkeuksellisen hieno sää. Ja kamerassa latausta. Otollista. Kuvasin vähän liikaakin, ja jälkikäteen olen miettinyt, mitä jäi näkemättä, kun keskityin niin kovasti kameraan. Ei minulle saa antaa kameraa. Kamerat pitää pitää kaukana minusta. (En siis kuitenkaan oppinut mitään viime vuoden kamerattomasta henkevästä ympäristön tutkiskelemisesta.) Seuraavana parisenkymmentä kuvaa (valittu reilusta sadasta, olkaa hyvät).


Italialainen puutarha. Porrastettua puutarhanosaa rakennettiin 1800-luuvn jälkipuoliskolla 12 vuotta. Kai siinä oli vähän tallaamista ja laskemista, etteivät rinteet päässeet valumaan lampeen. Lopputulos on palatsimaisen loistelias. Porrastusten muoto ja linja avaavat talolta näkymän hosrisonttiin aivan täydellisellä tavalla. Alueen ainoa miinus on, että sillä ei voi suorittaa yksityistä polvikosintaa, ei myöskään lampikosintaa veneessä (pikkusiskoni huomio).

Jos tässä yritti kuherrella armaan kanssa, talosta oli esteettömät näkymät -> turha lampi.

Sokerotioppavuori horisontissa.




Alueella on patsas poikineen. Paikkaa isännöinyt suku keräili niitä.



Sukuvaakunan hevosista teetettiin oikeiden hevosten kokoiset patsaat. (Ei toimi joka pihassa.)



Tornilaakso (otollinen kosintoja ajatellen). Rikkailla on huvinsa. Yksi Wingfield sai päähänsä rakennuttaa puutarhaansa tornin oman ruokapöytänsä pippurimyllyn mukaan (vuonna 1911). Samainen Wingfield teetätti paljon muutakin. Istututti puita ja rakennutti japanilaisen puutarhan. Tornilaakso on hämmästyttävän eteläinen tunnelmaltaan. Ja siellä on älyttömän isoja puita. Kaikensorttisia havujuttuja, mitä Suomessa ei ole.

Tornin alapuolisessa laaksossa  on monta erilaista puuta ja pensasta. Selän takaisella puolella alkaa jättimäisten pohjoisamerikkalaisten puiden metsikkö.

Japanilainen puutarha (otollinen kosintoja ajatellen). Sinne pitäisi päästä joskus keväällä tai syksyllä. Mieluummin ehkä keväällä,  kun atsaleat kukkivat, koska niihin aikoihin kai kukkivat myös rhododendronit, ja niitä Powerscourtissa piisaa. (Ensimmäisellä vierailullani pari vuotta sitten toukokuussa rhodoissa oli vielä kukkajämiä, ja se jo antoi osviittaa, että paikalle kannattaisi tulla parhaaseen kukinta-aikaan.) Nyt japanilaisessa puutarhassa ei kauheasti kukkinut (kuten ei kukkinut viimeksikään), mutta eri vihreät ja erimalliset lehdet korvasivat kukkien puutteen. Kyllä Powerscourtin japanilainen puutarha on kaunein koskaan näkemäni monttu ja koko alueen kaunistus.




Japanin kultavaahteran lehvistö on paras kaikista.

Minä luulin, että esikot ovat kevätkukkia.

Lisää esikoita ja erilaisia kasveja.




Muuripuutarha (ei aivan otollinen yksityisille kosinnoille). Minulle tulee muuripuutarhoista mieleen Salainen puutarha, jota ympäröi turvalliset ja maailman loitolla pitävät muurit. Powerscourtin puutarhan muurit ovat kuitenkin niin etäällä toisistaan, ettei niitä edes oikeastaan tullut huomanneeksi. Harmillista, että muurien sisässä ei ole enää hedelmäpuita ja kasvimaita. Ne kotostuttaisivat aluetta. (Ihmeellistä, ettei edes kasvimaata. Kartanossa majaileva kahvio tarjoaa hyvää ruokaa. Mikseivät viljelisi porkkanoitaan vieressä?)

Muuripuutarhan toinen puolisko sisältää perennoja ja yrttejä tulvivat pitkät kukkapenkit suihkulähteellä höystettynä. Toinen puolisko koostuu lukemattomista ruusuista, joista osa on jaettu erilaisiin muodostelmiin ja loput ovat ihan vain riveissä ja köynnöksinä muureilla. Ruusutarha oli pökerryttävä kokemus kaikessa väriloistossaan ja huumaavassa tuoksussaan.

Nätti portti.

Yrttinen käytävä.

Kylventää yrttein ja muurein keskellä.

Ruusuja ruusun päälle (ja paljon tuoksua).

Lisää ruusuja.

Ruusuja välimerellisessä tunnelmassa.

Kylventää ruusujenkin keskellä.

Loppusanat. 1) Eivätkö kuvat todistakin poikkeuksellisen kauniista säästä? 2) Powerscourtiin pitää mennä joskus aikakausipuku päällä. Ehkei voi mennä renessanssipuvussa eikä edes empirepuvussa, kun tulee historiallisia vääristymiä. Mutta jossakin viktoriaanisessa viritelmässä päivävarjon ja ristipistotyön (tai maalaustelineen) kanssa sitä voisi mennä kanssavierailijoita hämmentämään. Enkä edes usko, että siitä kukaan liiemmin oikeastaan hämmentyisi. Muut ehkä lähinnä harmistuisivat, kun ovat itse pukeutuneet väärin.



keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Irlantilaisia kartanoita

Aluksi vaikutti siltä, että matka-asiat menee tosi paljon erilailla kuin suunniteltiin: Bussimatkalla kotoa pääkaupunkiseudulle matkalaukkuni katosi. Onneksi se sitten löytyi lopulta, ja aivan ajoissa (se otti varaslähdön lentokentälle). Matkalaukkusäikähdyksen jälkeiset asiainmuutokset eivät olleet laadultaan vakavia: 

1) Irlannissa piti olla vilpoisaa ja sadetta. Juu, oli. Saapumispäivänämme. Sitten alkoi helle ja auringonpaiste, jota äimistelimme päivästä toiseen ja noin kaksi kertaa tunnissa, nokkaa päälle. 

2) Meidän piti käydä Mount Usherin puutarhassa. Emme käyneet. Hyydyttiin. Eikä siinä helteessä olisi jaksanut ensin istua  ilmastoimattomassa autossa puolisentoista tuntia, sitten paahteessa kiertää puutarhaa ja lopulta istua uusiksi ilmastoimattomaan autoon. 

3) Meidän ei pitänyt käydä Castletown Housessa (en edes tiennyt semmoisesta ennen matkaa). Mutta käytiin.

Ja tämän pehmittelevän esipuheen jälkeen teksti jatkuukin kartanobloggauksena. Puutarhoista toisella kertaa.


Emo Court on piirretty paperille vuonna 1790, klassismin tyyliin. Eri asia sitten on, minä vuonna se rakennettiin ja milloin se valmistui. Ainakin nyt se oli jo valmis, ja pikemminkin rapistumaan päin. Siellä mahtaa olla ollut komiaa kartanon loistoaikoina. Me suuntasimme Emo Courtiin kahville. Kartanon kahvilassa on iso leivos- ja kakkuvalikoima.


Nurmikonleikkuu on paitsi tärkeää myös vaarallista.

Castletown House on vanhempi ja järeämpi talo kuin Emo Court. Castletown on valmistunut 1720-luvulla ja se on Irlannin paras talo laatuaan. Se on palladiolaista tyyliä. Kartanosta ostamani vihkosen mukaan palladiolainen tyyli tarkoittaa ainakin sitä, että keskellä on komia pääpytinki, jonka kummallakin puolella on siipirakennukset, keittiö toisella puolella ja talli toisella. Lisäksi se tarkoittaa muutakin. Tyylin esikuva on kotoisin Italiasta. (En saanut talosta asiallista kokokuvaa, sillä sitä varten minulla olisi pitänyt olla nosturi niityllä. Mutta linkistä näkyy, millainen talo on kyseessä. Linkin sivulla on muuten video, jossa on laadukas esittely talosta. Klikkaamalla video suurenee vähän, mutta valitettavasti vain vähän.)

Kartanon alkuvuosikymmeninä yksi sun toinen perijöistä kuoli. Vuonna 1759 taloon muutti 21-vuotias Thomas Conolly ja hänen 15-vuotias vaimonsa Lady Louisa. Viimeksi mainittu pisti tuulemaan. Louisa sisusti ja rakennutti ja vaihtoi vinkkejä sisarensa Emilyn kanssa, joka asui naapurikartanossa ja sisusti ja rakennutti vielä enemmän. Louisa ja Emily kuuluivat kuuluisaan Lennoxien sisarussarjaan, joista BBC on tehnyt draamasarjankin (The Aristocrats). Kuuluisia he kai olivat siksi, että heillä oli sininen veri ja värikäs elämä.

Tässä on keittiösiipi.
Me vierailimme talossa, koska se oli Mount Usherin puutarhaa lähempänä ja koska kartanot on kivoja ja niistä saa sisustusvinkkejä (nukkekotiin). Kuvasimme talossa nolon paljon (yksin minä otin 125 kuvaa), jonka vuoksi oli vaikea valita tähän kuvia. Tässä raju tiivistelmä:

Castletown Housen eteinen on hippusen keskimääräistä avarampi.
Lady Louisa rakennutti rappuset. Ne maksoivat 280 puntaa, joka oli siihen aikaan keskimääräistä isompi summa maksaa rappusista. Työmiehen vuosipalkka oli siinä 8 punnan hujakkeilla.
Punainen olkkari (drawing room), jonka Lady Louisa remontoitutti.
Louisa sisustutti myös Vihreän edustushuoneen (kutsutaan drawing roomia nyt niin).
Louisan budoaari oli epämuodollinen olohuone naisväelle.
Ensimmäisen kerroksen edustushuoneita yhdistää käytävä.
Print Room. Niinikään Lady Louisan tekosia. 1700-luvulla(kin) keräiltiin kuvia ja liistrattiin ne seinille. Louisa keräsi kuvia muutaman vuoden, ja seinälle päätyi paitsi sukulaisia myös suosikkinäyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Castletownin Print Room on Irlannin ainoa kokonaan säilynyt.
Lady Louisa muutti kaksi pienempää huonetta ruokasaliksi. Huoneessa on peili, jonka rikkoi korttipeliin osallistunut paholainen. Ystäväni kommentti asiaan oli osuva: kotiin palaavan vaimon täytyy kyllä jaksaa kuunnella kaikenmoisia selityksiä.
The Long Gallery on myös pääasiassa Lady Louisan jäljiltä. Tämä valtavan suuri huone oli vapaamuotoinen seurusteluhuone. Jotenkin vähän vaikea kuvitella.

Carton House on kivenheiton päässä Castletown Housesta (kivenheitto tietysti on vähän laaja käsite, ja ehkä epätoimivakin kahden mammuttimaisen kartanon yhteydessä; esimerkiksi Castletown on 220 hehtaaria). 1700-luvun jälkipuoliskolla Cartonia emännöi Lady Emily, Castletownin Louisen isosisko. Emily synnytti parisenkymmentä lasta (joista yksi alkoi kirjamellisesti kapinalliseksi), remontoitutti taloa, rakennutti puistoa ja oli kaikin puolin aikaansaava. Aiemmin mainitsemani BBC:n draamasarjan päähenkilö on juuri Emily, ja sarjaa kuvattiin Cartonissa.

Carton House.
Talossa on nykyään hotelli ja sitä ympäröi kalliin näköinen golfkenttä.



sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Matkakuume on inha tauti

Olen ajatellut matkaa nyt kolme kuukautta joka päivä ja aloin pakkaamisen jo monta päivää sitten  ja eilen pakkasin loppuun ja nyt olisi kaikki valmiina ja kotikin siistinä. Ja nyt sitten tietysti ei yhtään tekisi mieli jättää kotia. Kun se kerran on siisti ja pihalla auringossa kukkii ja tuoksuu ruusupuskat, ja liljat kukkii kanssa, ja kesäkukat ja keltainen puutarhakalusto loistavat räikeinänsä iloa, ja sisällä on pöydällä tuoksuva kukkakimppu, jossa on vaaleanpunaisia ruusuja ja viimeiset juhannusruusut ja muutama sininen ruiskaunokki ja jotakin toista sinistä kukkaa (monivuotista), ja se on kaunis.

Inhoan matkakuumetta, joka tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi kaikkeen. Lähteminen ei ole hyvä. Kotona oleminen ei ole hyvä. Mikään tekeminen ei suju. Ja yöuni menee. Olen tässä epäotollisessa henkisessä tilassa piirtänyt pihasuunnitelmaani. No ei tule hyvä. Olen piirtänyt sen neljä kertaa, mutta jokainen suunnitelma on ruma. Siis. Suunnitelma on hyvä (minusta). Piirustukset ovat rumia (ihan objektiivisestikin  tarkasteltuna).

Menen nukkumaan. Toivottavasti huomenna sataa. Koti on aina kivoin jättää vesisateessa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Puutarhamatka

Suunta melkein mukin osoittamaan paikkaan.
Jännä juttu. Nyt kun minulla on eräänlainen puutarhablogi, menen tietysti puutarhamatkalle. Muuten menisin ehkä nukenvaateompelumatkalle tai vain yksinkertaisesti ystävää katsomaan. Mutta nyt menen puutarhamatkalle ja koen itseni tärkeäksi. Mahtavaa. Kannatti perustaa blogi just nyt.

Lähden siis äidin ja pikkusiskon kanssa (sillä ei ole pionipenkkiä)(vielä) Irlantiin. Mennään viikoksi ystäväni luokse. Olen nyt kolme kuukautta miettinyt melkein joka päivä, että kohta pääsen Mount Usherin puutarhaan ja Powerscourtiin. (Tietty olen myös ajatellut melkein joka päivä sitä, että kohta näen ystäväni. Täytyy  nyt varmuuden vuoksi tämäkin sanoa, ettei kenellekään tule luuloa, että arvostan puutarhat ohi ystävän.) Olen piirtänyt alueesta karttoja ja tehnyt tusinan suunnitelmia, että missä järjestyksessä mitäkin. Tosiasiassa sää päättää puolestamme tekemisten järjestyksen. Mutta puutarharetket teemme. Vaikka sataisi miten paljon. Ok. Joku raja tietty. Jos tulvii ja tiet on poikki, sitten ei.

Kumpaiseenkin edellämainituista puutarhoista voi ajaa tämän näkymän ohi. Eli hävytön idylli alkaa jo paljon ennen, kuin pääsee itse määränpäähän hyperventiloimaan.
Olin Powerscourtissa pari vuotta sitten keväällä. Kamerasta loppui silloin akku heti kättelyssä. Akusta riitti levon jälkeen potkua pariin kuvaan, ja oikeastaan oli hyvä niin. Kyllä maailma on hienompi ihan sellaisenaan kuin linssin läpi. Käytännössä kamerattomana näin Powerscourtin kunnolla, kun en ollut koko ajan hysteerisenä kuvaamassa. Oikeastaan se oli aika opettavaista.
Powerscourtin ylätasanteelta.
Ja päin vastoin, alhaalta ylös: Powerscourtin päärakennus.
Vuodenaika on nyt eri kuin viimeksi. Ruusut kukkivat silloin jo ja rhodot ja atsaleat esittelivät jämäkukkiaan. Vielä ei ollut erityistä yleistä kukkaloistoa. Mutta oli puu- ja pensasloistoa ja pökerryttävän ihana japanilainen  puutarha. Sen uudelleennäkemistä odotan eniten (toiseksi eniten odotan muuripuutarhan ja yrttitarhan kukkia). Viime kerralla japanilaisessa puutarhassa ei kukkinut vielä monikaan asia. Ja silti se oli lumoava. Millainenhan se on nyt sydänkesällä? Ja minkävärinen on japanin kultavaahtera nyt? Onkohan se aina helakanvihreä, vai oliko sen väri viimeksi vain kevättä? (Minulle syntyi silloin kaksi vuotta sitten pakkomielle japanin kultavaahterasta, ja haavepuutarhassani se pärjää ja kukoistaa. Käytännössä se kai ei välttämättä selviä näillä nurkilla.)

Maiseman vihreä valoläikkä on japanin kultavaahtera.
Mount Usherin puutarhasta minulla ei ole kuvan kuvaa. Viime vuonna jätin kameran kotiin edellisreissun kokemuksen kannustamana. Ja ihmeen tuoreena Mount Usher on päässäni vuoden  säilynyt (joskus itse asiassa tuntuu siltä, että mielikuvat pysyvät vahvempina, jos ei ole ottanut kuvia). Mutta odotan kyllä kovasti sitä, että pääsen sinne kuvaamaan. Voihan. Vaikka aion olla järkevä, matkaseura tarvinnee silti kärsivällisyyttä. (Jos luette tämän, pistäkää korvan taakse. Äiti, luulen, että vähän monopolisoin kameraa :-D)

torstai 27. kesäkuuta 2013

Pionipenkki

Päätin äidin puolesta, mitä pioneja se ostaa ja miten paljon, omilla rahoillaan. (Voi tietysti olla, että sillä on oma tahto, mutta ainakin olen tehnyt parhaani.)

Äidillä on viiden metrin pätkä kuoppaa, jonka mieheni sille kaivoi. Luullakseni mieheni pitää mennä leventämään ja pidentämään kuoppaa, että äiti saa sinne mahtumaan kaikki pionit, mitä käsken sen ostaa. Siihen tulevaan pionipenkkiin nimittäin pitkää ängetä monta kaunista hehkuvaa väriä, että terassilla pionien vieressä on sitten (kun pionit ovat runsastuneet) kiva istua kahvilla sinä yhtenä aurinkoisena hyttysemättömänä päivänä vuodessa ennen raekuuroa.

Kun on toisen rahoista kyse, vastuullisesti päätin ostattaa halvempia pioneja. Kyllä halvatkin voi olla nättejä. Rumia pioneja onneksi ei ole.

Valitsin pionipenkkiin kuutta lajia. Keltaisia sävyjä yhdistäväksi tekijäksi. Siinä on valkoista pehmeää kerrottua kermakakkua (Top Brass), jossa on rippu keltaista seassa. Sitten on vähän valkoista yksinkertaista keltakeskustaista (Krinkled White). Sen vieressä on (ja kaikki tietty kukkii samanaikaisesti ainakin sen kahvihetken ennen raekuuroa; periaatteessa kai mahdollistakin jopa) hehkuvaa puolikerrottua korallista valoisaa eteläistä unelmaa (Coral Supreme), jonka keskeltä tuikkii jokaisessa kukinnossa keltaista. Sitten kukkapenkin ytimenä on rippu syvää syvää punaista kera keltaisen ja Monet-unikkoassosiaatioiden (Buckeye Belle) sekä vähän enemmän viehkeänpinkinanilliininpunaista, aurinkoista keltakeskustaista (Bowl of Beauty). Lopulta penkki päättyy diminuendoon, vaaleanpunaisen ja keltaisensävyiseen kerroskermakakkuun (Rasberry Sundae). (Huomaan unohtaneeni kappaleesta sanat kuten 'kukka' tai 'pioni', jonka vuoksi kappaleen sävy on  hivenen abstrakti. Pahoitteluni.)

Piirsin ja väritin edelliset paperille. Näyttävät hyvältä yhdessä. Ainakin paperilla ja minun mielestäni. Sitä sitten en tiedä, miten kivaa terassilla on ryystää kahvia sen jälkeen kun pionit ovat kukkineet. Mutta kai  siihen aina voi roudata muutaman kesäkukan ruukkuissa, jos haluaa lisää kukkia.

Aamulla en tiennyt pioneista muita kuin Alertiin ja Sarah B:n ja ihmettelin, miten sisko muistaa, mitä kaikkia sillä on ja mitä se haluaa ja mitä se himoitsee, kun niitä nimiä on niin paljon ja monta ja se on sama kuin yrittäisi saksaa opetella, kun niitä yrittää muistaa. Niin luulin. Mutta nyt osaan ulkoa ainakin jo 10 pionin nimet (ja niiden ulkomuodon), ja se on enemmän kuin olen koskaan päivässä oppinut saksan sanoja (ei mennyt saksa hyvin koulussa).




Virtuaalipuutarhan perustaminen.

Olin tänään äitini seurana pionikartoitusreissulla taimitarhassa. Katseltiin ja kyseltiin ja minä kirjasin ylös lajikkeita ja värejä äitini uutta pionipenkkiä varten. Äidillä on siis ennestään jo iso pionipenkki. Siskolla on vielä isompi pionipenkki, ja lisää tulossa. On niillä kummallakin muitakin kukkia. Ja rehuja ja puita ja puskia ja eritoten suunnitelmia.

Minulla on vuokrapihamaa. Minun puutarhaprojektini ovat tasoa pidä-vuokranantajan-omaisuus-kunnossa ja kesäkukkia-budjetin-mukaan-ruukuissa. Joka kevät ja  kesä mietin, mitä kaikkea tekisin, jos tämä olisi oma piha. Itse asiassa saisinkin tehdä vuokranantajan mukaan mitä vain (en varmaankaan silti vajaa tai uima-allasta tai koko pihan asfaltointia). Mutta: 1) Alusta alkaen on ollut epävarmaa, miten kauan täällä asumme. 2) Minun on joka tapauksessa aina vaikea muuttaa. Olen paikkoihin kiintyväinen. Toissakodista (voiko niin sanoa kaksi osoitetta vanhasta asumuksesta?) oli kamala muuttaa joka tapauksessa, mutta etenkin siksi, että olin tehnyt sinne rakkaudella kukkapenkit (vaatimattomat, mutta rakkaudella). Muutto tapahtui tammikuussa 2 viikon varoajalla, joten sinne jäi perennat. Ei mitkään ihmeperennat, mutta minun. --> En tasan tarkkaan ikinä enää pistä kukkamaita vuokrapihaan. Itken niiden perään vähän turhan kauan.

Siispä tyydyn toistaiseksi haaveilemaan ja seurailemaan muiden tekemisiä. Kuten tänäänkin. Taimitarhassa oli jälleen vähän haikea olo, kun keksin siellä uusimman pihasuunnitelmani. Ja siinä sitten totesin äidille, että minähän voisin perustaa puutarhanodottajan blogin. Vähän niinkuin virtuaalipuutarhan. Ja tässä tämä nyt sitten on. Tasan tarkkaan täällä ei yksikään japaninvaahtera palellu talvella. Ja yhtä tasan tarkkaan täällä ei sijaitse minkäänsortin tietämystä mistään. Silkkaa haaveilua.