Killruddery House

Killruddery House sijaitsee Irlannissa, Brayn kupeessa, Wicklow-vuorten ja meren välissä. Koska en käynyt opaskierroksella itse talossa eikä netti tarjoa juuri lainkaan historiatietoja paikasta (ei ainakaan laiskalle etsijälle), minulla ei ole taustatietoja Killrudderysta. Wikipedia-tiedon pohjalta osaan kuitenkin kertoa, että talon elisabetiaaninen ulkoasu on  1820-luvulta, ei 1500-luvulta. Ja omien havaintojeni pohjalta voin sanoa, että talossa asuu edelleen joku vauras yksityishenkilö ja että Killruddery on yksityinen bisnes, ei valtiollinen museo. Kerrottakoon vielä, että tämä blogiteksti on tehty kissan valvonnassa.

Sisäänkäynti. (On mautonta levitellä julkisessa blogissa sisäpiirivitsejä. Mutta vinkkaan nyt kuitenkin ystävää, että katso portin yläreunaa ja ymmärrä, miksi kuva on otettu.)

Pröystäileviä kattoja.

Pröystäilevä talo ei oikeasti ole vinossa (ainakaan tässä määrin).

Minusta tämä voisi olla Tylypahkasta.

Portti keittiöpuutarhaan. (Huom. portin yläreuna.)

Keittiöpuutarhaa.

Kuvakäsiteltyä keittiöpuutarhaa.

Herrainpuutarhaa.

Vasemmalla olevassa katoksessa on teehuoneen terassi. Varmaankin terassia käytetään myös esim. karaoketapahtumien tai muiden bisneshenkisten toimintojen lavana.

Viherhuonetta taasen käytetään maltillisempien bisnestoimintojen, kuten hillittyjen konserttien, näyttämönä.

Taustalla Wicklow'n vuoret.

Puskain keskellä on lumpeentunut lampi.

Voisivat vähän karsia kasvustoa. Ei tuonne mahdu sammakkokaan. Lampea ympäröivä puupensaisto on Erittäin Kummitusmainen (siis pensaiden sisällä on kalmahkomainen meininki).

Koska blogini ikäraja on S, en pistä tähän kummitusmaisia kuvia...

... ja varmuuden vuoksi kerron, että tämä patsas on alkujaankin ollut vain patsas.

Pröystäilevä pytinki kauempaa kuvattuna.

Russborough: Muuripuutarha (Walled Garden)

Tämä on ehdottomasti paras aika vuodesta kaivaa esiin loppukesän kuvia puutarhasta. Mutta vuodenajan vuoksi en kykene tekemään karsintaa etenkään kukkakuvista, sillä helakat krysanteemit (luullakseni ne ovat niitä) hoitavat marraskuun runtelemaa aivojen värikeskusta.

Russborough'n muurien ympäröimää puutarhaa kunnostaa the Royal Horticultural Society of Irelandin vapaaehtoiset. Heitä hääri paikalla joukottain vierailupäivänämme. Muurien sisälpuolella vilisi kottikärryjä, lapioita, letkuja, kuokkia ja niitä käyttämässä naisia ja miehiä, monenikäisiä ja kaikki hymyileväisiä. Olisin halunnut kuulua siihen joukkoon! 

Muuripuutarhasta noin puolet on mammuttimaista ruohokenttää, jonka keskellä kasvaa tietenkin suuri kaunis puu (jonka ympärille olisi voinut perustaa ehkä noin neljä omakotitaloa pikkupihoineen). Ruohokentän toisella laidalla on portti, josta ihan taatusti pääsee Beatrix Potterin maailmaan. Portin toisella puolen on entinen puutarhurin mökki. Tai, no, talo. Nykyään talo kai on yksityisasumus. Toisessa puolikkaassa puutarhaa on hedelmätarha ja keittiöpuutarha (portin pielessä oli myyntipöydällä ja ämpäreissä myynnissä alkusyksyn tai loppukesän houkuttelevaa satoa) höystettynä kesäkukin ja perennoin. Tämä puoli puutarhaa on varsin pitkälle kunnostettu. Ruohokenttäpuolikkaalle Irlantilainen Royal Hocricultural Society suunnittelee ruusupuutarhaa ja muita koristepuutarhajuttuja. Suunnitelma on niin ihastuttava, että toivoisin välitöntä teknologian kehitystä ja teleportaatiota 20 vuoden päähän.

No niin. Ovatko nuo kirkasväriset pallonmuotoiset kukat krysanteemeja?

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 2. Japanilainen puutarha.

Japanilainen puutarhani on ihan tavallisen rivitalon takapihalla. Minulla kiemurtelee siellä laattakivettyjä filosofisia polkuja. Niiden välissä on erivärisiä ja -kokoisia seestyneitä japaninhappomarjoja, erilaisia henkistyneitä heiniä ja kaunislehtisiä perennoja, hauskoja mutta syvällisiä maanpeittokasveja, ajatuksia herättäviä kiviä ja ruukuissa levollisia asioita, kuten japaninvaahteroita. Puutarhassani on ruukkuvaahteroiden lisäksi myös maassa pärjääviä japanilaisia vaahterapensaita sekä atsalea tai rhodo, joka kukkii iloisissa väreissä, ja kirsikkapuu, omenapuu ja luumupuu, joiden kukkiessa taivas on aina sininen. Mäntykin on. Ja tietenkin bonsai-puita, jotka pysyvät yliluonnollisesti hengissä (talvet tietty sisällä).

Lisäksi japanilaisessa puutarhassani on pagodimainen huvimaja. Siellä tietysti juodaan jasmiiniteetä ja oolongia, vaikka ne eivät olekaan japanilaisia, ja senchaa. Keskustelut huvimajassa käydään haikumaisin lausahduksin, tunnelma on sees ja jokainen teenjuoja viisas.

Syvällinen kivinen koriste-esine, filosofisia esikoita sekä henkisyyttä hehuva pagodi Powerscourtin japanilaisessa puutarhassa. Tämä ja seuraavat kuvat: minä itse.

Kaikkein tärkeimpänä: puutarhassani on vettä. Joo. Ei silti mikään iso rivitalotakapiha. Katsokaas, kun pagodi on pieni ja kaikki viisaasti järjestetty, kyllä mahtuu. Se, mikä ei ole polkua ja kukkapensasheinäaluetta, on vettä. Menee liioittelun puolelle kasvattaa vedessä punakullanvärisiä kaloja, joten jätetään ne pois.

Powerscourtinkin japanilaisessa puutarhassa on vettä. Omassani vesi on lampimainen. Mutta kyllä se jollakin systeemillä kiertää, että saamme nauttia lorinasta ja kärsiä sitten sen ja teen aiheuttamasta vessahädästä.

Tätä minulla ei ole, sillä se ei käsittääkseni pärjää Suomessa. Ei ainakaan näin suureksi. Japanin kultavaahtera Powerscourtissa.

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 1. Maisemapuutarha.

Ylen TV1:llä on menossa  Alan Titchmarshin puutarhasarja, Kartanopuutarhojen aatelia.  Sarja sopii kuin nenä päähän tämänkeväiseen kartanoteemaani. Titchmarsh esittelee ohjelmansa neljässä osassa neljä epärealistisen hienoa puutarhaa: ensin 1600-luvun muotopuutarhan, sitten 1700-luvun maisemapuutarhan, kolmantena 1800-luvun viktoriaanisen puutarhan, ja lopuksi päästään 1900-luvulle. Innostuin aiheesta niin, että aloin miettiä epärealistisia ja rajoittamattomia puutarha-ajatuksia. Aloitan ajatusleikkini luultavasti kaikkein epärealistisimmasta päästä.

Maisemapuutarha. Vakavasti ajatellen kaikista erilaisista puutarhoista valitsisin itselleni mieluiten pesunkestävän* maisemapuutarhan. Minulla on nimittäin teoria, että mikä muu puutarha tahansa on sovitettavissa vähän millaisiin tuloihin ja olosuhteisiin tahansa, mutta aitoa maisemapuutarhaa ei voi olla, ellei suorastaan ole hukkumaisillaan mammonaan. Niin että jos minulla olisi sellainen, minulla olisi luultavasti muutama sata hehtaaria maata ja pari tuhatta neliötä, ainakin, kartanoa. 

Capability Brownin suunnittelema maisema Blenheimin palatsin ympärillä. (Kuvalähteenä Wikipedia. Kuvan tekijänoikeudet ovat vapaat.)

Maisemapuutarha oli juttu, joka syntyi 1700-luvulla. Ilman mitään vakuuttavia lähteitä päättelen, että samoin kuin kepeä rokokoo 1700-luvulla kampitti muhkean 1600-luvun barokin, maisemapuutarha tuli vastaliikkeeksi muotopuutarhalle (Alan Titchmarshin mukaan kaikki 1700-luvun jälkeinen puutarhurointi perustuu tuohon, että puutarha vapautui muodoista). Sekä muoto- että maisemapuutarha nähdäkseni edustivat aikansa yleisiä esteettisiä ihanteita. Ja kun vielä muistetaan, että Rousseau selitti juurikin 1700-luvulla sitä "takaisin luontoon" -ajatustaan (sillä Rousseau eli 1700-luvulla), tämä minun lukion yleissivistävään oppimäärään perustuva päätelmäni on valmis. 

Maisemapuutarhassa homman nimi oli, että laaja maisema otettiin osaksi puutarhaa. Tai se muodosti puutarhan. Jotakin sellaista. Käytännössä tällaiset puutarhat ovat (niitä siis on vielä jäljellä) avaria ja vihreitä, niissä on mahtavia kumpuilevia nurmikenttiä, näyttäviä puurykelmiä ja metsiköitä sekä tietysti järviä ja lampia, ja niiden ja ympäröivän maiseman raja on huomaamaton. Nykyihmisen silmiin maisemapuutarha tuntuu enemmänkin puistolta.

No niin. Edellä mainitsemani vaatii jonkin verran maata. Ja maata ei saa ilmaiseksi. Mutta väittäisin, että se nyt kuitenkaan ei ole kynnyskysymys. Maisemapuutarha alkaa maksaa rahaa siinä vaiheessa, kun sitä rakennetaan. Titchmarsh esitteli ohjelmassaan Stowe-nimisen kartanon 160-hehtaarista puutarhaa. Sinne oli kaivettu 4-hehtaarinen järvi. (Kuulemma 20 lapiomiestä kaivoi järveä puolitoista vuotta. Järven alta raivattiin pois yksi kylä pappiloineen; tämä homma on osattu siis aina.) Sinne oli siirretty maata (varmaan järvimontusta ainakin) tekemään mäkiä. Istutettu metsiä (siirtämällä puut muualta sinne, ei kiva sille muulle). Ja rakennettu tsiljoona huvimajaa (moni omakotitalon kokoisia), mammuttiluola, goottilaisen katedraalin näköinen älyttömän iso pömpeli, torni ja hieno silta. Ja niin edelleen. Lopputulos on avara, luonnonmukainen, yksinkertainen, hengittävä. Mutta ihan kaikki, mitä puutarhaan pykättiin, tehtiin hysteerisen matemaattisen tarkkuuden ollessa vallitsevana lähtökohtana. Siis jokainen mäki ja notko, puun ja rakennuksen sijainti, ihan kaikki oli mietitty matemaattisten sääntöjen ja vatupassin ja harpin ja kultaisen leikkauksen kanssa.

Minun maisemapuutarhani suunnittelee siis joku muu. Minulla oli lyhyt matikka.

Itse asiassa. Minun maisemapuutarhani on suunnitellut joku muu. Joskus 250 vuotta sitten (jos miinustetaan vuodesta 2014 tuo 250 vuotta, eikö päästäkin 1700-luvulle?). Minun maisemapuutarhani on jo siis valmis, ja sen puut ovat todella, todella, erittäin todella ihastuttavan suuria. Suorastaan auktoriteetteja. Koska tykkään puolenhehtaarinemetsämäisistä suurista jalopuista, puutarhani sijaitsee Englannissa. Ja koska pidän merestä, puutarhani sijaitsee Englannissa kanaalin rannalla, jossakin Hampshiressa, Somersetissa, Sussexissa tai Devonissa.

Puutarhassani on nurmikenttäisiä ja puiden täplittämiä notkoja, mäkiä ja solia.  Siellä on järvi, jossa voi soudella ja jossa on lumpeita sopivasti muttei vesikäärmeitä eikä muitakaan käärmeitä. Järvessä on tietenkin saari ja saaressa huvimaja puiden katveessa. Puutarhan suojaisessa notkelmassa on lampi, jossakin menee joki, jonka ylitse menee yhdessä kohtaa katettu kivinen kaarisilta. Muut sillat voivat olla vaatimattomampia, mutta kivisiä nekin, sillä puiset lahoavat niin älyttömän nopeasti. Mikään puutarha ei ole mitään, jos siellä ei ole puroa, joten minullakin on puro, ja sen yli menee pieni puusilta, jota uusitaan aika usein. 

Puutarha rajoittuu mereen. Penkillä rantajyrkänteen reunalla (ei liian lähellä reunaa) on rentouttavaa katsella veden välkettä. Rentouttavaa on toki myös huvimajassa pienellä kukkulalla. Huvimajasta näkee puiden ja notkojen yli merelle, ja siellä on mieluisaa juoda iltapäiväteetä pikkurilli pystyssä. Hyvässä seurassa. Ja seuralla ehkä aikakausipuku päällä. Vaikkapa empireä. Keväällä paras paikka rentoutumista silmälläpitäen on ehka huvimaja, joka on keskellä alppiruusumetsää. Tosin kevään lumikelloinen metsä ei sekään nosta sykettä (paitsi korkeintaan ilosta).

Maisemapuutarhassani on toki grotto. Siis luola. Mutta se ei ole liian kalkkikivinen ja karmiva. Se on enemmänkin rakennetun oloinen. Siellä on suloisen viileää kuumina kesäpäivinä, kun on hyytynyt kesken puutarhakierroksen. Luulen, että grottossani on sopiva säilö viileitä juomia varten. Ah, raparperimehua ja kivennäisvettä, niitä ihminen kaipaa, kun on hyytynyt helteisenä kesäpäivänä! Ihanat majoneesivoileivät varmaankaan eivät ole turvallisia varastoitavaksi odottamaan spontaania nautintaa, mutta sillä välin kun länträän itselleni (ja seuralleni) raparperimehua, ehtii hovimestari tuoda (vaikkapa sähköisellä pikkuisella kärryllä ajaen) tarjottimellisen tanskalaisia ja englantilaisia voileipiä. (Minun leivilleni ei katkarapuja.)

Minä alan viihtyä puutarhassani.

Syksyisin pidän kunnon naamiaiset, ja luola, huvimajat, lampi, järvi ja polunvarsien puut valaistaan lyhdyin. Järven rannalla grillataan vartaissa lihaa ja jossakin vaiheessa kamariorkesteri soittaa eleganttia eikä yhtään surumielistä musiikkia. Muttei lähellä grillauspaikkaa, tai ei ainakaan samanaikaisesti grillauksen kanssa, sillä minusta lihankäry ja elegantti musiikki aiheuttavat riitelyä aistien välillä. Ilta päättyy tietenkin ilotulitukseen, jota katsotaan yhdessä kukkulalla olevan huvimajan luota.

Stourheadin maisemaa. (Kuvalähde: Wikipedia. Kuva: Hans Bernhard.)

Sitä voisi suunnitella pieneen rivitalopihaankin 1600-luvun muotopuutarhan kera topiarististen pensaiden ja puiden. Ja minipihaan saisi ainakin yhden puun hedelmätarhan ja keittiöpuutarhan ja englantilaisen mökkipuutarhakukkaiston. Mutta entä jos haluaa 1700-luvun maisemapuutarhan? Mitä jos siihen tulee pakkomielle? Täytyy olla tosi varuillaan, ettei halua justiinsa maisemapuutarhaa! 


*) Mieheni mukaan pesunkestävä puutarha kuulostaa muoviselta. 

Todellisuudenpakokirjallisuutta

Silloin kun kaikki ei ole kivaa, on parasta tarttua kirjaan ja unohtaa hetkeksi tämä maailma. Minun tämänmaailmanunohduskirjani ovat useimmiten jotakin vanhoja tuttuja. Sellaisia, joista tietää etukäteen, että kaikki päätyy hyvin ja on onnellista ja valoisaa. Esimerkiksi P. G. Wodehousen kirjat ovat sellaisia. Sota ja rauha ei ole, vaikka sen lopussa kaikille eloonjääneille käy ihan hyvin.

Kuvassa vaarattomia todellisuuspakovälineitä. Vasemmalla Hugh Montgomery-Massingberdin (teksti) ja Christopher Simon Sykesin (valokuvat) teos Great Houses of England & Wales (Universe 2000), kannen kuva Christopher Simon Sykes. Keskellä Inga Mooren kuvittama Salainen puutarha (Egmont kustannus 2011), kannen kuva Inga Moore. Oikealla Lydia Greevesin Houses of the National Trust (National Trust Books 2008), kannen kuva Andrew Butler.

Tällä kertaa unohduskirjani ovat liittyneet taloihin. Olen aina rakastanut taloja ja välillä saan talopuuskia. Milloin ne ilmenevät pohjapiirustusten tekemisenä, milloin piirtämällä tai maalaamalla taloja, milloin lukemalla taloista ja milloin edistämällä nukkekotiprojekteja. Nyt intouduin kaukolainaamaan kirjastosta kaksi kirjaa: Hugh Montgomery-Massingberdin ja Christopher Simon Sykesin kirjan Great Houses of England and Wales sekä Lydia Greevesin teoksen Houses of the National Trust. Kumpikin kirja saa miettimään, että olen syntynyt väärään yhteiskuntaluokkaan väärään maahan. (Tosin kumpikin kirja saa myös miettimään, kenen selkänahasta nuo mahtavat kartanot, linnat ja palatsit rakennettiin.)

  

Houses of the National Trust on luettelo National Trustin rakennuksista Englannissa, Walesissa ja Pohjois-Irlannissa ja keskittyy pääasiassa lyhyisiin taustoituksiin ja miljöökuvauksiin. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja yksityiskohtia ja valokuvat ovat kauniita, mutta kirja ei varsinaisesti tarjoa mahdollisuutta vaellella taloissa hengessä mukana. Asia johtuu luonnollisesti siitä, että kirjassa on alle 400 sivua, mutta se esittelee pyöreästi 200 kohdetta. Great Houses of England & Wales vetää mukaansa menneeseen yläluokkaiseen elämään. Se sisältää noin kymmensivuisia kuvitettuja historiikkejä 25 talosta. Jutut sisältävät tietoa talojen rakentajista sekä laajennuksien ja uudistusten tekijöistä, muodeista (ah, mihinkäs laitoit 27 metriä pitkän ja muutaman metrin levyisen long galleryn, kun sellainen lakkasi olemasta muotia?) ja kaikenmoisista sattumuksista.

Kuvien takia minä talokirjoja lainaan, mutta tietysti teokset olisivat laihoja ilman tekstejä. Pelkästään hyvät kuvatekstit lisäävät yleistietoutta kertomalla minkäkin yksityiskohdan tyypillisyydestä jollekin aikakaudelle tai nimeämällä asioita. Esimerkiksi enfilade on käsite, jonka oppiminen on, no, jos nyt ei ihan hyödyllistä, niin ainakin kivaa. Enfilade tarkoittaa toinen toisensa perään sijoittuvia huoneita, joiden linjassa aukeavat ovet luovat käytävämäisen vaikutelman. On huomattavasti kätevämpää jossakin keskustelussa sanoa enfilade kuin "toinen toisensa perään sijoittuvia huoneita, joiden linjassa aukeavat ovet luova käytävämäisen vaikutelman". Odotan innolla keskustelua, jossa voin säästellä sanojani ja käyttää oppimaani käsitettä! Ehkä jo vuoteen 2027 mennessä olen käynyt sellaisen keskustelun!

Kuvassa huoneet muodostavat enfiladen. Huoneet sijaitsevat Woburn Abbeyssa, Englannissa. Kuva: Christopher Simon Sykes. Teoksesta Great Houses of England & Wales.

Talokiinnostukseni on lähtöisin lapsuuteni lukukokemuksista, luulen. Pidin kaikkein eniten tarinoista, joissa talo oli kuin yksi henkilöistä. Parhaissa tarinoissa joku perhe muutti johonkin erityiseen taloon ja kunnosti sen. Jo alle ekaluokkalaisena yritin piirtää kirjojen kuvaamia taloja, sisältä ja ulkoa. Vanhempana jatkoin samaa puhaa ja vielä vanhempana aloin sitten etsiä kirjastosta arkkitehtuurikirjoja piirustusmalleiksi. Great Houses of England & Wales ja Houses of the National Trust eivät kuitenkaan ole ainoastaan visualisoimisapu. Näiden kirjojen kertomukset ja tiedot auttavat sukeltamaan vaikkapa P. G. Wodehousen kartanonherrojen elämään. Otetaan esimerkiksi Blandings-kertomukset. 

Blandingsin lordi Emsworth elelee selvästikin yltäkylläisyydessä. Hän asuu linnassa, jota ympäröi paratiisimainen puisto. Linna kuulostaa tietysti hienolta, mutta suomalaiselle se on aika kaukainen käsite. Wodehousen tarinat vilisevät yhtä kaukaisia pienempiäkin sanoja, kuten 'terassi' ja 'galleria'. 'Vierashuone' on tuttu sana, mutta sekin tuntuu olevan ladattu jollakin enemmällä kuin ylimääräisellä vuoteella.  Niin kuin se onkin. Blandingsin vierashuone on yhtä kuin state bedroom. Ennenvanhaan state bedroom oli osa talon kaikkein komeimmista huoneista koostuvaa edustushuoneistoa, ja tämä huoneisto makkareineen oli alkujaan pykätty kuninkaallisten tai muiden huippukorkeiden vieraiden varalle. Fiktiivisen Blandingsin vierashuoneessa oli kerran majaillut kuningatar Elisabet I, josta voidaan päätellä linnan ikä ja tyyli sekä tietenkin vierashuoneen laatu. 'Galleria' on yhtä kuin long gallery, joka oli elisabetiaanisella ja jakobiaanisella ajalla jonkinsortin viihdytykselle ja taiteelle varattu tila, myöhemmin se oli pelkästään taiteelle pyhitetty, jonka jälkeen se lakkasi olemasta muotia taidegalleriana ja sille piti keksiä muuta käyttöä. Niitä muutettiin esimerkiksi kirjastohuoneiksi tai olkkareiksi. Yhtä kaikki, galleriat olivat tosi hienoja, isoja ja usein koko talon pituisia eikä niitä ollut missään mitättömissä asumuksissa. 'Terassi' ei tarkoita englantilaisen kartanon mittakaavassa mitään laudoitettua tai kivettyä pikku patiota, jossa grillataan. Se oli porrastettu puutarha talon edessä. Sellainen isolla rahalla tehty porrastettu nurmikenttä kera mahtavien kiviportaikoiden ja patsaiden ja kukkien (ja näköalan). 

Powis Castlen edessä on hardcore-luokan terassipuutarha. Kuva on kirjasta Great houses of England & Wales. Mainio sattuma on, että kirjassa Powis Castlea verrataan Blandingsiin! Minusta Blandings kuitenkaan ei voi olla kuin kuvan linna; moni Wodehousen kuvaus ei sovi Powisiin. Mutta oheisen kuvan myötä sain kyllä kauhallisen lisäapua Blandingsin visualisoimiseen. Kuva: Christopher Simon Sykes.

Olen vuosien saatossa toki googlaillut yksiä ja toisia käsitteitä ja päässyt suunnilleen selville, mistä missäkin on kyse. Mutta nyt lainassani olevat kirjat konkretisoivat hankkimani tiedot, kun aiemmin oppimani faktat sijoitettiin kokonaiseen ympäristöön. Kun olen lukenut kuvitettuja juttuja taloista, joista löytyy terassit, galleriat, vierashuoneet ja tietysti kirjastot sekä kaikki muut hienoudet, Blandings sai selkeän muodon ja verrokkiasumuksia, ja olen päässyt uudella tavalla kärryille Blandingsista ja sen edustamasta yläluokkaisesta elämäntavasta menneessä Englannissa.

Aiemmin totesin jo, että lainailen arkkitehtuurikirjoja kuvien vuoksi. Eniten pidän talojen ulkokuvista, ja mitä vehreämpi ja rehevämpi talon ympäristö on, sitä parempi. Suosikkejani ovat elisabetiaaniset keskikokoiset talot, sellaiset, joissa on epäsäännöllisiä kattolinjoja ja tusina korkeaa ja kaunista savupiippua, sikinsokin suuria ja pieniä ikkunoita ja niissä kauniit ristikot, seinissä kulmia ja ulokkeita ja syvään upotettuja suuria ovia ja kaiken kuorrutuksena loputtomasti ruusuköynnöstä ja höysteenä muutama suuri puu taloa varjostamassa ja laventelipenkkejä pihapolulla ja muureja ja kaikenkirjavia perennoja. Olen vuosien saatossa katsonut varastoon massoittain tällaisia kuvia (ja lisäksi lukenut romaaneista vastaavanlaisista miljöistä), jonka vuoksi pystyn nykyään ikävän hetken koittaessa vallan hyvin sulkemalla tai sulkematta silmäni kulkea mielessäni pitkin tietä, jota reunustaa ja varjostaa ikivanhat puut, joiden lehvästön läpi tielle siivilöityy kullanvärisiä valolaikkuja, ja kohta puiden lomasta alkaa pilkistellä auringossa kylpevä lämpimänsävyinen rakennus ja hohtava kukkaloisto, ja kaikkialla surisee, tuoksuu ja humisee (ei autot), eikä ilma ole missään tapauksessa kuuma.

Mielenmaisemaruokaa (suuret puut puuttuvat; taitavat olla kuvaajan selän takana) tarjoaa Englannissa sijaitseva Cothele. Kuva: Andrew Butler. Teoksesta Houses of the National Trust.

Sisäkuvissakin pidän eniten elisabetinaikaisten talojen paneloiduista hämäristä huoneista, joihin siivilöityy ikkunoista hentoa valoa ja joissa on usein yllättäviä portaita. Toki niitä kuvia katsellessani mielessäni häilyy usein ajatus, miten huonossa valossa noissa huoneissa pitäisi työskennellä (ellei possauttaisi hentoa valoa rikki halogeenivaloin) ja miten kylmiä ja kosteita ne mahtavat nykyäänkin olla, vaikka mitä tekisi. Takatkin näyttävät siltä, että ne tuottavat lähinnä hukkalämpöä. Mutta saatan olla väärässä. Pitää joskus etsiä tietoa noista massiivisista tulisijoita.

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha on yksi perinteisimmistä todellisuuspakokirjoistani. Se tuli tutuksi minulle jo lapsena. Kirjassa ei ollut kuvia, eikä Salaisesta puutarhasta ole käsittääkseni julkaistu kuvitettua suomenkielistä versiota ennen vuotta 2011, jolloin kyseinen teos ilmestyi Emilia Nummisen uutena suomennoksena kera Inga Mooren kuvituksen. Kirja on uskomattoman kaunis ja ihastuttava ja nosti Salaisen puutarhan pakokirjojeni top-listan kärkeen. (Siskoni luki kirjan juuri 6- ja 8-vuotiaille pojilleen. Päästyään kirjan loppuun pojat pyysivät, että aloitetaan alusta. Se kertoo tietenkin tarinan vetovoimasta, siskoni ääneenlukutaidosta ja varmasti myös siskonpoikieni luonteesta. Mutta eritoten se kertoo mielestäni Emilia Nummisen suomennoksesta, joka on erittäin sujuva ja raikas, muttei vailla vanhan tarinan lumoa. Itse pidin erityisesti Nummisen tavasta kääntää Misselthwaiten henkilökunnan yorkshireä. Se toi tekstiin iloa ja potkua.)

Inga Mooren kuvitus tavoittaa täysin Burnettin tarinan lumon. Kuvat ovat täynnä luonnon energiaa ja voimaa, vilinää ja kuhinaa, sumua, sadetta ja auringonpaistetta. Sadunomaisuudestaan huolimatta kuvitus on varsin aito. En tosin ole ollut Englannissa koskaan, mutta kuvia olen nähnyt senkin edestä, ja selkeästi Inga Mooren puutarhakuvat ammentavat englantilaisen kartanopuutarhan koko laajuudesta. On puistoja, keittiöpuutarhoja, hedelmätarhoja, muotoonleikattuja puita, sokkeloita, suihkulähteitä, polkuja ja tietenkin kukkia. Onneksi itse salainen puutarha pysyy kuvituksesta huolimatta salaperäisenä ja jättää mielikuvitukselle täydentämisen varaa. Se ei vastaa mitään mielikuvaa mistään puutarhasta. Paitsi salaisesta.

Kirjan etulehdellä tiivistyy Inga Mooren kuvituksen lumo.

Aitoa englantilaista puutarhaa Inga Mooren kuvituksessa teokseen Salainen puutarha.

Salaisen puutarhan kuvitus on muiltakin osin hyvin aito. Nyt päästään siihen, miten arkkitehtuurikirjallisuus ja kaunokirjallisuus yhdessä rakentavat mielikuvia. Minulle tärkeimmät fiktiiviset rakennukset ovat Salaisen puutarhan Misselthwaite, Elisabeth Goudgen Vanhan majatalon Herb of Grace sekä Kotiopettajattaren romaanin Thornfield (jostakin syystä kaikki tuntuvat olevan elisabetiaanisen ajan pytinkejä...). Lapsena ja nuorena muodostin mielikuvat tekstien perusteella. Sitten aloin tonkia esiin kuvia oikeista ympäristöistä.  Ne vastasivat ihmeellisesti tekstien luomia mielikuvia ja vahvistivat niitä. Ympyrä sulkeutui (vai tuplaantui?), kun näin Inga Mooren kuvia Misselthwaitesta. Englantilaisen taiteilijan näkemys talosta vastasi omaa ajatustani ja niitä valokuvia, jotka tukivat omaa alkuperäistä mielikuvaani! (Eikö sanojen voima olekin uskomaton? Suomalainen pikkutyttö pystyy pelkkien sanojen perusteella rakentamaan mielikuvan englantilaisesta ikivanhasta kartanosta?)

Tämä on oikeasti Penshurst Place, mutta ilmiömäisen selvästi myös Thornfield tai Misselthwaite! Teoksesta Great Houses of England and Wales. Kuva: Christopher Simon Sykes.

Tämä on kuvittaja Inga Mooren näkemys Misselthwaitesta. Menee yksiin Penshusrst Placen tai monen muun kartanon sekä omien mielikuvieni kanssa. Teoksesta Salainen puutarha.

Tämä on Blickling Hallin portaikko. Yhtä hyvin se voisi olla Misselthwaitessa tai Herb of Gracessa. Teoksesta Great Houses of England and Wales. Kuva: Christopher Simon Sykes.

Tässä on kuvittaja Inga Mooren näkemys Misselthwaiten portaikosta. Teoksesta Salainen puutarha.

Tämä äärimmäisen rönsyilevä ja tavattoman pitkä postaus yrittää nyt tiivistyä johonkin johtopäätökseen. Ensinnäkin voin suositella kaikkia kolmea tässä käsittelemääni kirjaa erinomaisina kavereina teekupposelle. Ne soveltuvat myös sellaisille ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi paeta todellisuutta. (Tosin minusta kaikki ajanviete, missä ajatukset lakkavat kiertämästä arkisia ratoja, on todellisuuspakoa. Rentoutumiseksikin sitä kutsutaan.) Toiseksikin voin suositella tällaista kaunokirjallisuus- ja faktakirjallisuusmikstuuraa kenelle tahansa, joka haluaa päästä kaunokirjallisuuden tarinoihin syvemmin sisälle.

Kolmanneksikin voin kertoa, että tämän viestin kahta arkkitehtuurikirjaa löytyy suomalaisista kirjastoista tasan yksi nide kumpaakin, ja ne ovat minulla nyt lainassa. Ystävällisesti pyydän, ettei varauksia niihin ihan heti, että saan uusittua ne kerran ja makusteltua niitä kaukolainarahalla vielä hetken :-D Lopuksi kerron, etten olisi itse koskaan milloinkaan törmännyt kyseisiin kirjoihin (joiden kotihyllyt ovat joissakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa; en muista missä, mutta erittäin kaukana täältä), ellei ihmeellisessä sosiaalisessa mediassa eräs minulle tuntematon englantilaissveitsiläinen sisutussuunnittelija olisi suositellut niitä minulle.