Puutarha-ajatusleikkejä, osa 2. Japanilainen puutarha.

Japanilainen puutarhani on ihan tavallisen rivitalon takapihalla. Minulla kiemurtelee siellä laattakivettyjä filosofisia polkuja. Niiden välissä on erivärisiä ja -kokoisia seestyneitä japaninhappomarjoja, erilaisia henkistyneitä heiniä ja kaunislehtisiä perennoja, hauskoja mutta syvällisiä maanpeittokasveja, ajatuksia herättäviä kiviä ja ruukuissa levollisia asioita, kuten japaninvaahteroita. Puutarhassani on ruukkuvaahteroiden lisäksi myös maassa pärjääviä japanilaisia vaahterapensaita sekä atsalea tai rhodo, joka kukkii iloisissa väreissä, ja kirsikkapuu, omenapuu ja luumupuu, joiden kukkiessa taivas on aina sininen. Mäntykin on. Ja tietenkin bonsai-puita, jotka pysyvät yliluonnollisesti hengissä (talvet tietty sisällä).

Lisäksi japanilaisessa puutarhassani on pagodimainen huvimaja. Siellä tietysti juodaan jasmiiniteetä ja oolongia, vaikka ne eivät olekaan japanilaisia, ja senchaa. Keskustelut huvimajassa käydään haikumaisin lausahduksin, tunnelma on sees ja jokainen teenjuoja viisas.

Syvällinen kivinen koriste-esine, filosofisia esikoita sekä henkisyyttä hehuva pagodi Powerscourtin japanilaisessa puutarhassa. Tämä ja seuraavat kuvat: minä itse.

Kaikkein tärkeimpänä: puutarhassani on vettä. Joo. Ei silti mikään iso rivitalotakapiha. Katsokaas, kun pagodi on pieni ja kaikki viisaasti järjestetty, kyllä mahtuu. Se, mikä ei ole polkua ja kukkapensasheinäaluetta, on vettä. Menee liioittelun puolelle kasvattaa vedessä punakullanvärisiä kaloja, joten jätetään ne pois.

Powerscourtinkin japanilaisessa puutarhassa on vettä. Omassani vesi on lampimainen. Mutta kyllä se jollakin systeemillä kiertää, että saamme nauttia lorinasta ja kärsiä sitten sen ja teen aiheuttamasta vessahädästä.

Tätä minulla ei ole, sillä se ei käsittääkseni pärjää Suomessa. Ei ainakaan näin suureksi. Japanin kultavaahtera Powerscourtissa.

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 1. Maisemapuutarha.

Ylen TV1:llä on menossa  Alan Titchmarshin puutarhasarja, Kartanopuutarhojen aatelia.  Sarja sopii kuin nenä päähän tämänkeväiseen kartanoteemaani. Titchmarsh esittelee ohjelmansa neljässä osassa neljä epärealistisen hienoa puutarhaa: ensin 1600-luvun muotopuutarhan, sitten 1700-luvun maisemapuutarhan, kolmantena 1800-luvun viktoriaanisen puutarhan, ja lopuksi päästään 1900-luvulle. Innostuin aiheesta niin, että aloin miettiä epärealistisia ja rajoittamattomia puutarha-ajatuksia. Aloitan ajatusleikkini luultavasti kaikkein epärealistisimmasta päästä.

Maisemapuutarha. Vakavasti ajatellen kaikista erilaisista puutarhoista valitsisin itselleni mieluiten pesunkestävän* maisemapuutarhan. Minulla on nimittäin teoria, että mikä muu puutarha tahansa on sovitettavissa vähän millaisiin tuloihin ja olosuhteisiin tahansa, mutta aitoa maisemapuutarhaa ei voi olla, ellei suorastaan ole hukkumaisillaan mammonaan. Niin että jos minulla olisi sellainen, minulla olisi luultavasti muutama sata hehtaaria maata ja pari tuhatta neliötä, ainakin, kartanoa. 

Capability Brownin suunnittelema maisema Blenheimin palatsin ympärillä. (Kuvalähteenä Wikipedia. Kuvan tekijänoikeudet ovat vapaat.)

Maisemapuutarha oli juttu, joka syntyi 1700-luvulla. Ilman mitään vakuuttavia lähteitä päättelen, että samoin kuin kepeä rokokoo 1700-luvulla kampitti muhkean 1600-luvun barokin, maisemapuutarha tuli vastaliikkeeksi muotopuutarhalle (Alan Titchmarshin mukaan kaikki 1700-luvun jälkeinen puutarhurointi perustuu tuohon, että puutarha vapautui muodoista). Sekä muoto- että maisemapuutarha nähdäkseni edustivat aikansa yleisiä esteettisiä ihanteita. Ja kun vielä muistetaan, että Rousseau selitti juurikin 1700-luvulla sitä "takaisin luontoon" -ajatustaan (sillä Rousseau eli 1700-luvulla), tämä minun lukion yleissivistävään oppimäärään perustuva päätelmäni on valmis. 

Maisemapuutarhassa homman nimi oli, että laaja maisema otettiin osaksi puutarhaa. Tai se muodosti puutarhan. Jotakin sellaista. Käytännössä tällaiset puutarhat ovat (niitä siis on vielä jäljellä) avaria ja vihreitä, niissä on mahtavia kumpuilevia nurmikenttiä, näyttäviä puurykelmiä ja metsiköitä sekä tietysti järviä ja lampia, ja niiden ja ympäröivän maiseman raja on huomaamaton. Nykyihmisen silmiin maisemapuutarha tuntuu enemmänkin puistolta.

No niin. Edellä mainitsemani vaatii jonkin verran maata. Ja maata ei saa ilmaiseksi. Mutta väittäisin, että se nyt kuitenkaan ei ole kynnyskysymys. Maisemapuutarha alkaa maksaa rahaa siinä vaiheessa, kun sitä rakennetaan. Titchmarsh esitteli ohjelmassaan Stowe-nimisen kartanon 160-hehtaarista puutarhaa. Sinne oli kaivettu 4-hehtaarinen järvi. (Kuulemma 20 lapiomiestä kaivoi järveä puolitoista vuotta. Järven alta raivattiin pois yksi kylä pappiloineen; tämä homma on osattu siis aina.) Sinne oli siirretty maata (varmaan järvimontusta ainakin) tekemään mäkiä. Istutettu metsiä (siirtämällä puut muualta sinne, ei kiva sille muulle). Ja rakennettu tsiljoona huvimajaa (moni omakotitalon kokoisia), mammuttiluola, goottilaisen katedraalin näköinen älyttömän iso pömpeli, torni ja hieno silta. Ja niin edelleen. Lopputulos on avara, luonnonmukainen, yksinkertainen, hengittävä. Mutta ihan kaikki, mitä puutarhaan pykättiin, tehtiin hysteerisen matemaattisen tarkkuuden ollessa vallitsevana lähtökohtana. Siis jokainen mäki ja notko, puun ja rakennuksen sijainti, ihan kaikki oli mietitty matemaattisten sääntöjen ja vatupassin ja harpin ja kultaisen leikkauksen kanssa.

Minun maisemapuutarhani suunnittelee siis joku muu. Minulla oli lyhyt matikka.

Itse asiassa. Minun maisemapuutarhani on suunnitellut joku muu. Joskus 250 vuotta sitten (jos miinustetaan vuodesta 2014 tuo 250 vuotta, eikö päästäkin 1700-luvulle?). Minun maisemapuutarhani on jo siis valmis, ja sen puut ovat todella, todella, erittäin todella ihastuttavan suuria. Suorastaan auktoriteetteja. Koska tykkään puolenhehtaarinemetsämäisistä suurista jalopuista, puutarhani sijaitsee Englannissa. Ja koska pidän merestä, puutarhani sijaitsee Englannissa kanaalin rannalla, jossakin Hampshiressa, Somersetissa, Sussexissa tai Devonissa.

Puutarhassani on nurmikenttäisiä ja puiden täplittämiä notkoja, mäkiä ja solia.  Siellä on järvi, jossa voi soudella ja jossa on lumpeita sopivasti muttei vesikäärmeitä eikä muitakaan käärmeitä. Järvessä on tietenkin saari ja saaressa huvimaja puiden katveessa. Puutarhan suojaisessa notkelmassa on lampi, jossakin menee joki, jonka ylitse menee yhdessä kohtaa katettu kivinen kaarisilta. Muut sillat voivat olla vaatimattomampia, mutta kivisiä nekin, sillä puiset lahoavat niin älyttömän nopeasti. Mikään puutarha ei ole mitään, jos siellä ei ole puroa, joten minullakin on puro, ja sen yli menee pieni puusilta, jota uusitaan aika usein. 

Puutarha rajoittuu mereen. Penkillä rantajyrkänteen reunalla (ei liian lähellä reunaa) on rentouttavaa katsella veden välkettä. Rentouttavaa on toki myös huvimajassa pienellä kukkulalla. Huvimajasta näkee puiden ja notkojen yli merelle, ja siellä on mieluisaa juoda iltapäiväteetä pikkurilli pystyssä. Hyvässä seurassa. Ja seuralla ehkä aikakausipuku päällä. Vaikkapa empireä. Keväällä paras paikka rentoutumista silmälläpitäen on ehka huvimaja, joka on keskellä alppiruusumetsää. Tosin kevään lumikelloinen metsä ei sekään nosta sykettä (paitsi korkeintaan ilosta).

Maisemapuutarhassani on toki grotto. Siis luola. Mutta se ei ole liian kalkkikivinen ja karmiva. Se on enemmänkin rakennetun oloinen. Siellä on suloisen viileää kuumina kesäpäivinä, kun on hyytynyt kesken puutarhakierroksen. Luulen, että grottossani on sopiva säilö viileitä juomia varten. Ah, raparperimehua ja kivennäisvettä, niitä ihminen kaipaa, kun on hyytynyt helteisenä kesäpäivänä! Ihanat majoneesivoileivät varmaankaan eivät ole turvallisia varastoitavaksi odottamaan spontaania nautintaa, mutta sillä välin kun länträän itselleni (ja seuralleni) raparperimehua, ehtii hovimestari tuoda (vaikkapa sähköisellä pikkuisella kärryllä ajaen) tarjottimellisen tanskalaisia ja englantilaisia voileipiä. (Minun leivilleni ei katkarapuja.)

Minä alan viihtyä puutarhassani.

Syksyisin pidän kunnon naamiaiset, ja luola, huvimajat, lampi, järvi ja polunvarsien puut valaistaan lyhdyin. Järven rannalla grillataan vartaissa lihaa ja jossakin vaiheessa kamariorkesteri soittaa eleganttia eikä yhtään surumielistä musiikkia. Muttei lähellä grillauspaikkaa, tai ei ainakaan samanaikaisesti grillauksen kanssa, sillä minusta lihankäry ja elegantti musiikki aiheuttavat riitelyä aistien välillä. Ilta päättyy tietenkin ilotulitukseen, jota katsotaan yhdessä kukkulalla olevan huvimajan luota.

Stourheadin maisemaa. (Kuvalähde: Wikipedia. Kuva: Hans Bernhard.)

Sitä voisi suunnitella pieneen rivitalopihaankin 1600-luvun muotopuutarhan kera topiarististen pensaiden ja puiden. Ja minipihaan saisi ainakin yhden puun hedelmätarhan ja keittiöpuutarhan ja englantilaisen mökkipuutarhakukkaiston. Mutta entä jos haluaa 1700-luvun maisemapuutarhan? Mitä jos siihen tulee pakkomielle? Täytyy olla tosi varuillaan, ettei halua justiinsa maisemapuutarhaa! 


*) Mieheni mukaan pesunkestävä puutarha kuulostaa muoviselta. 

Realistisia kukkamietteitä

Krookukset on yksi maailman suloisimmista asioista. Toinen suloinen asia on esimerkiksi kissan pehmeä ja huriseva vatsa. Etenkin sen jälkeen, kun kissa on torkkunut pitkään ja herää ja on lämmin ja uninen. Suloisia ovat myös talitintit ja kukkaistuoksuinen vaalea oolong. Ja taatusti myös moni muu asia, jota en nyt muista.

Kuvissa olevat krookukset kattavat koko puutarhani tämänhetkisen loiston. Lukuun ottamatta yhtä violettia ja keltaista krookusta, jotka puhkesivat kukkaan kuvien ottamisen jälkeen. Plus on tuolla hajanaisesti noin 12 sinililjaakin. Aika kaukana ollaan salaisen puutarhan meiningistä.

Jos meidän tulevassa kodissamme on yhtään omaa pihaplänttiä, teen kukkapenkin ja laitan siihen syksyllä pussin sinililjoja, krookuksia, tulppaaneja ja narsisseja. Muutenkin olen päättänyt, että teen heti kukkapenkin, jos sellaisen voin tehdä. Sitten on kissalle piileskelypaikka! Tässä kodissa en tehnyt muuta kuin ylläpidin jo olevia kukkapenkkejä. Siihen oli muka hyvä syy. Nimittäin se, että sitten kun tulee muutto pois, ei ole niin kurjaa lähteä, kun ei ole laittanut sydänvertaan pihamultiin. Se oli ihan turha syy. Näköjään on muutenkin kurjaa lähteä. Uudessa kodissa oma kukkapenkki tulee olemaan osa kotoutusohjelmaa.

Mutta ehkä meille tulee pelkkä parveke. Silloin en kyllä ala pelata sipuliruukkujen kanssa talven yli (yritin kerran eikä siitä tullut mitään). Silloin marssin kirjastoon lainaamaan parvekepuutarhavinkkejä ja kasvatan tomaattia ja kukkia, ja siinäkin tapauksessa kissa saa piileskelypaikan. (Tarvii vain ensin varmistaa, että kissalla ei ole itsetuhoisia taipumuksia.) Minulla on onneksi jo keskikokoisen parvekkeen kattava ruukku- ja laatikkoarsenaali. Keltainen pieni puutarhapöytämme tuoleineen sekä iloinen räsymatto ja lasimaaleilla koristellut iloiset lyhdyt varmaankin sitten viimeistelevät homman. Parvekkeestakin tulee ihan kiva.