Omenapuu ilahduttaa juuri nyt

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 1. Maisemapuutarha.

Ylen TV1:llä on menossa  Alan Titchmarshin puutarhasarja, Kartanopuutarhojen aatelia.  Sarja sopii kuin nenä päähän tämänkeväiseen kartanoteemaani. Titchmarsh esittelee ohjelmansa neljässä osassa neljä epärealistisen hienoa puutarhaa: ensin 1600-luvun muotopuutarhan, sitten 1700-luvun maisemapuutarhan, kolmantena 1800-luvun viktoriaanisen puutarhan, ja lopuksi päästään 1900-luvulle. Innostuin aiheesta niin, että aloin miettiä epärealistisia ja rajoittamattomia puutarha-ajatuksia. Aloitan ajatusleikkini luultavasti kaikkein epärealistisimmasta päästä.

Maisemapuutarha. Vakavasti ajatellen kaikista erilaisista puutarhoista valitsisin itselleni mieluiten pesunkestävän* maisemapuutarhan. Minulla on nimittäin teoria, että mikä muu puutarha tahansa on sovitettavissa vähän millaisiin tuloihin ja olosuhteisiin tahansa, mutta aitoa maisemapuutarhaa ei voi olla, ellei suorastaan ole hukkumaisillaan mammonaan. Niin että jos minulla olisi sellainen, minulla olisi luultavasti muutama sata hehtaaria maata ja pari tuhatta neliötä, ainakin, kartanoa. 

Capability Brownin suunnittelema maisema Blenheimin palatsin ympärillä. (Kuvalähteenä Wikipedia. Kuvan tekijänoikeudet ovat vapaat.)

Maisemapuutarha oli juttu, joka syntyi 1700-luvulla. Ilman mitään vakuuttavia lähteitä päättelen, että samoin kuin kepeä rokokoo 1700-luvulla kampitti muhkean 1600-luvun barokin, maisemapuutarha tuli vastaliikkeeksi muotopuutarhalle (Alan Titchmarshin mukaan kaikki 1700-luvun jälkeinen puutarhurointi perustuu tuohon, että puutarha vapautui muodoista). Sekä muoto- että maisemapuutarha nähdäkseni edustivat aikansa yleisiä esteettisiä ihanteita. Ja kun vielä muistetaan, että Rousseau selitti juurikin 1700-luvulla sitä "takaisin luontoon" -ajatustaan (sillä Rousseau eli 1700-luvulla), tämä minun lukion yleissivistävään oppimäärään perustuva päätelmäni on valmis. 

Maisemapuutarhassa homman nimi oli, että laaja maisema otettiin osaksi puutarhaa. Tai se muodosti puutarhan. Jotakin sellaista. Käytännössä tällaiset puutarhat ovat (niitä siis on vielä jäljellä) avaria ja vihreitä, niissä on mahtavia kumpuilevia nurmikenttiä, näyttäviä puurykelmiä ja metsiköitä sekä tietysti järviä ja lampia, ja niiden ja ympäröivän maiseman raja on huomaamaton. Nykyihmisen silmiin maisemapuutarha tuntuu enemmänkin puistolta.

No niin. Edellä mainitsemani vaatii jonkin verran maata. Ja maata ei saa ilmaiseksi. Mutta väittäisin, että se nyt kuitenkaan ei ole kynnyskysymys. Maisemapuutarha alkaa maksaa rahaa siinä vaiheessa, kun sitä rakennetaan. Titchmarsh esitteli ohjelmassaan Stowe-nimisen kartanon 160-hehtaarista puutarhaa. Sinne oli kaivettu 4-hehtaarinen järvi. (Kuulemma 20 lapiomiestä kaivoi järveä puolitoista vuotta. Järven alta raivattiin pois yksi kylä pappiloineen; tämä homma on osattu siis aina.) Sinne oli siirretty maata (varmaan järvimontusta ainakin) tekemään mäkiä. Istutettu metsiä (siirtämällä puut muualta sinne, ei kiva sille muulle). Ja rakennettu tsiljoona huvimajaa (moni omakotitalon kokoisia), mammuttiluola, goottilaisen katedraalin näköinen älyttömän iso pömpeli, torni ja hieno silta. Ja niin edelleen. Lopputulos on avara, luonnonmukainen, yksinkertainen, hengittävä. Mutta ihan kaikki, mitä puutarhaan pykättiin, tehtiin hysteerisen matemaattisen tarkkuuden ollessa vallitsevana lähtökohtana. Siis jokainen mäki ja notko, puun ja rakennuksen sijainti, ihan kaikki oli mietitty matemaattisten sääntöjen ja vatupassin ja harpin ja kultaisen leikkauksen kanssa.

Minun maisemapuutarhani suunnittelee siis joku muu. Minulla oli lyhyt matikka.

Itse asiassa. Minun maisemapuutarhani on suunnitellut joku muu. Joskus 250 vuotta sitten (jos miinustetaan vuodesta 2014 tuo 250 vuotta, eikö päästäkin 1700-luvulle?). Minun maisemapuutarhani on jo siis valmis, ja sen puut ovat todella, todella, erittäin todella ihastuttavan suuria. Suorastaan auktoriteetteja. Koska tykkään puolenhehtaarinemetsämäisistä suurista jalopuista, puutarhani sijaitsee Englannissa. Ja koska pidän merestä, puutarhani sijaitsee Englannissa kanaalin rannalla, jossakin Hampshiressa, Somersetissa, Sussexissa tai Devonissa.

Puutarhassani on nurmikenttäisiä ja puiden täplittämiä notkoja, mäkiä ja solia.  Siellä on järvi, jossa voi soudella ja jossa on lumpeita sopivasti muttei vesikäärmeitä eikä muitakaan käärmeitä. Järvessä on tietenkin saari ja saaressa huvimaja puiden katveessa. Puutarhan suojaisessa notkelmassa on lampi, jossakin menee joki, jonka ylitse menee yhdessä kohtaa katettu kivinen kaarisilta. Muut sillat voivat olla vaatimattomampia, mutta kivisiä nekin, sillä puiset lahoavat niin älyttömän nopeasti. Mikään puutarha ei ole mitään, jos siellä ei ole puroa, joten minullakin on puro, ja sen yli menee pieni puusilta, jota uusitaan aika usein. 

Puutarha rajoittuu mereen. Penkillä rantajyrkänteen reunalla (ei liian lähellä reunaa) on rentouttavaa katsella veden välkettä. Rentouttavaa on toki myös huvimajassa pienellä kukkulalla. Huvimajasta näkee puiden ja notkojen yli merelle, ja siellä on mieluisaa juoda iltapäiväteetä pikkurilli pystyssä. Hyvässä seurassa. Ja seuralla ehkä aikakausipuku päällä. Vaikkapa empireä. Keväällä paras paikka rentoutumista silmälläpitäen on ehka huvimaja, joka on keskellä alppiruusumetsää. Tosin kevään lumikelloinen metsä ei sekään nosta sykettä (paitsi korkeintaan ilosta).

Maisemapuutarhassani on toki grotto. Siis luola. Mutta se ei ole liian kalkkikivinen ja karmiva. Se on enemmänkin rakennetun oloinen. Siellä on suloisen viileää kuumina kesäpäivinä, kun on hyytynyt kesken puutarhakierroksen. Luulen, että grottossani on sopiva säilö viileitä juomia varten. Ah, raparperimehua ja kivennäisvettä, niitä ihminen kaipaa, kun on hyytynyt helteisenä kesäpäivänä! Ihanat majoneesivoileivät varmaankaan eivät ole turvallisia varastoitavaksi odottamaan spontaania nautintaa, mutta sillä välin kun länträän itselleni (ja seuralleni) raparperimehua, ehtii hovimestari tuoda (vaikkapa sähköisellä pikkuisella kärryllä ajaen) tarjottimellisen tanskalaisia ja englantilaisia voileipiä. (Minun leivilleni ei katkarapuja.)

Minä alan viihtyä puutarhassani.

Syksyisin pidän kunnon naamiaiset, ja luola, huvimajat, lampi, järvi ja polunvarsien puut valaistaan lyhdyin. Järven rannalla grillataan vartaissa lihaa ja jossakin vaiheessa kamariorkesteri soittaa eleganttia eikä yhtään surumielistä musiikkia. Muttei lähellä grillauspaikkaa, tai ei ainakaan samanaikaisesti grillauksen kanssa, sillä minusta lihankäry ja elegantti musiikki aiheuttavat riitelyä aistien välillä. Ilta päättyy tietenkin ilotulitukseen, jota katsotaan yhdessä kukkulalla olevan huvimajan luota.

Stourheadin maisemaa. (Kuvalähde: Wikipedia. Kuva: Hans Bernhard.)

Sitä voisi suunnitella pieneen rivitalopihaankin 1600-luvun muotopuutarhan kera topiarististen pensaiden ja puiden. Ja minipihaan saisi ainakin yhden puun hedelmätarhan ja keittiöpuutarhan ja englantilaisen mökkipuutarhakukkaiston. Mutta entä jos haluaa 1700-luvun maisemapuutarhan? Mitä jos siihen tulee pakkomielle? Täytyy olla tosi varuillaan, ettei halua justiinsa maisemapuutarhaa! 


*) Mieheni mukaan pesunkestävä puutarha kuulostaa muoviselta. 

Uusi, lukuystävällisempi look...

...migreenialttiille lukijoille! Olkaa hyvät.

Takapihan kevät

Yhtenä aamuna luumupuu ei kukkinut. Ja muutamaa tuntia myöhemmin se kukki jo täyttä häkää. Sitten se alkoi tuoksua ja sitten tuli sade ja sitten tuoksui vielä enemmän.

Ötököitä on taas. Puussa ja maassa ja sisällä. Ja kissalla on kivaa. Ötököilläkin varmaan.

Kevään vihreä on paras vihreä. Etenkin iltavaloa vasten. Kännykkäkameralla valitettavasti ei pysty parempaan. (Jos minulla olisi järjestelmäkamera, ottaisin tietysti häkellyttävän täydellisiä kuvia.)

Seuraavana päivänä ruohonleikkuri lähti käyntiin (eikä sitä aiemmin yritettykään). Nyt takapihalla voisi golfata (muka), mutta ruoho ei ole enää yhtä kaunis.

Kohta saa piirakkaa! Tätä ainakin tulee ikävä muuton jälkeen! Tulee hiljaisuuttakin ja kuoveja, ja aitaa, jolla kissa istuksii, syreeniä, jonka juurella kissa nukkuu, luumupuuta, joka kukkii, ja montaa muuta.

Klassikkokuvattava sateen jälkeen:

Ja tässä meidän kukkaloistomme. Vähän jäljessä englantilaisesta mökkipuutarhasta, esimerkiksi.

Olisi kiva jos elämä sujuisi kuin leffoissa

Tarkoitan nyt keveähköjä draamoja ja komedioita, tietenkin.

Minä olen sitä mieltä, että jos minun elämäni sujuisi kuin leffoissa, olisi loppuratkaisun aika. Katsojat olisivat jo tässä vaiheessa leffaa sitä mieltä, että päästäisivät tuon nyt pälkähästä, jotta tämä voisi joskus loppua.

Nyt olisi saumaa sille, että lehdessä tai Facebookissa olisi ilmoitus kissakuvakilpailusta. Lainaisin ystävältä hyvää kameraa ja osallistuisin kilpailuun lähettämällä hienon kuvan Arthurista, joka nappaa ilmalennosta paperitollon kuin baseballsankari. Se kuva voittaisi kilpailun ja joku Yankees-fani näkisi sen ja lähettäisi kuvan Yankeesin Facebookiin tai Twitteriin. Koko joukkue rakastuisi Arthuriin ja niiden manageri haluaisi Arthurista niille maskotin. Kertoisin, että homma käy, mutta Arthur ei lennä täältä kyllä minnekään. Mutta se ei haittaisi niitä. Ne tulisi tänne ottamaan siitä kuvia ja videoita, ja me saataisiin siitä ihan mukavasti rahaa ja voisimme valita vuokra-asuntovalikoimasta kivan 60-neliöisen rivitalon rauhalliselta alueelta. Sitten Yankeesin ottelua katsova Whiskasin markkinointipomo keksisi Arthurin ja haluaisi sen kissanruokamainokseen. Me mietittäisiin hetken, että halutaanko myydä Arthurin naama ylikansalliselle firmalle, jonka kissanruokalaatu ei vastaa kunnon itsetehtyä kissanruokaa tai kissan itse nappaamaa hiirtä. Mutta mammona veisi voiton ja me saisimme taas rahaa. Ja kaikkien sponsorisopimusten vuoksi uskaltaisimme ostaa 70-neliöisen hauskan vanhan puisen mökin, jossa on kuisti ja pihassa pieni sauna tai ainakin vaja. Pihamaa ei olisi suuri, koska en jaksaisi hoitaa suurta pihaa, mutta siinä olisi kuitenkin joitakin vanhoja puita ja tilaa kunnon perennapenkeille. Mökki olisi rauhallisen omakotitaajama-alueen laidalla, pienen metsän reunassa, ja siitä polkisi pienen eteläsuomalaisen kaupungin keskustaan kymmenessä minuutissa. Siellä sitten mökin kuistin kaiteella Arthur paistettelisi matala-aurinkoista iltapäivää ja elokuvakamerat pakittaisivat kauas ylös korkealle ja puiden latvoissa olisi kultainen valo ja minä tulisin mökistä ulos teekuppi kädessä nielemään lääkkeitäni ja työllistynyt iloinen mieheni polkisi portista sisään ja sitten elokuva loppuisi ja kaikki olisivat tyytyväisiä.