Olisi kiva jos elämä sujuisi kuin leffoissa

Tarkoitan nyt keveähköjä draamoja ja komedioita, tietenkin.

Minä olen sitä mieltä, että jos minun elämäni sujuisi kuin leffoissa, olisi loppuratkaisun aika. Katsojat olisivat jo tässä vaiheessa leffaa sitä mieltä, että päästäisivät tuon nyt pälkähästä, jotta tämä voisi joskus loppua.

Nyt olisi saumaa sille, että lehdessä tai Facebookissa olisi ilmoitus kissakuvakilpailusta. Lainaisin ystävältä hyvää kameraa ja osallistuisin kilpailuun lähettämällä hienon kuvan Arthurista, joka nappaa ilmalennosta paperitollon kuin baseballsankari. Se kuva voittaisi kilpailun ja joku Yankees-fani näkisi sen ja lähettäisi kuvan Yankeesin Facebookiin tai Twitteriin. Koko joukkue rakastuisi Arthuriin ja niiden manageri haluaisi Arthurista niille maskotin. Kertoisin, että homma käy, mutta Arthur ei lennä täältä kyllä minnekään. Mutta se ei haittaisi niitä. Ne tulisi tänne ottamaan siitä kuvia ja videoita, ja me saataisiin siitä ihan mukavasti rahaa ja voisimme valita vuokra-asuntovalikoimasta kivan 60-neliöisen rivitalon rauhalliselta alueelta. Sitten Yankeesin ottelua katsova Whiskasin markkinointipomo keksisi Arthurin ja haluaisi sen kissanruokamainokseen. Me mietittäisiin hetken, että halutaanko myydä Arthurin naama ylikansalliselle firmalle, jonka kissanruokalaatu ei vastaa kunnon itsetehtyä kissanruokaa tai kissan itse nappaamaa hiirtä. Mutta mammona veisi voiton ja me saisimme taas rahaa. Ja kaikkien sponsorisopimusten vuoksi uskaltaisimme ostaa 70-neliöisen hauskan vanhan puisen mökin, jossa on kuisti ja pihassa pieni sauna tai ainakin vaja. Pihamaa ei olisi suuri, koska en jaksaisi hoitaa suurta pihaa, mutta siinä olisi kuitenkin joitakin vanhoja puita ja tilaa kunnon perennapenkeille. Mökki olisi rauhallisen omakotitaajama-alueen laidalla, pienen metsän reunassa, ja siitä polkisi pienen eteläsuomalaisen kaupungin keskustaan kymmenessä minuutissa. Siellä sitten mökin kuistin kaiteella Arthur paistettelisi matala-aurinkoista iltapäivää ja elokuvakamerat pakittaisivat kauas ylös korkealle ja puiden latvoissa olisi kultainen valo ja minä tulisin mökistä ulos teekuppi kädessä nielemään lääkkeitäni ja työllistynyt iloinen mieheni polkisi portista sisään ja sitten elokuva loppuisi ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

Haluaisin taustamusiikillisen muuton

Olen muuttanut viimeisen 14 vuoden aikana 7 kertaa. Eka muutto oli helppo. Kaikki mahtui henkilöautoon. Toisessa muutossa tarvittiin jo peräkärry, sillä silloin en enää muuttanut valmiiksi kalustettuun asuntoon. Vasta kolmessa viimeisessä muutossa on ollut kyse oikeista muutoista, sellaisista, joissa kannetaan tavaraa selkä vääränä kuorma-autoon, joka tulee täyteen lattiasta kattoon, ja kun kaikki on melkein jo valmista, löytyy nurkista vielä henkilöautollinen johtoja, henkareita, jalkalamppuja, kerrosjakkara, verhonipsuja ja kukkaruukkuja. Jonka jälkeen muistetaan polkupyörät.

Näkemissäni elokuvissa ei muutot ole koskaan mikään ongelma. Kyllä, joku henkilö saattaa olla kriisissä uuden paikan kanssa tai voi olla luopumisen haikeutta. Mutta aina henkilöt vain ovat yhtäkkiä uudessa paikassa, ehkä purkamattomien pahvilaatikoiden seassa, mutta ilman mustelmia ja naarmuja ja lässähtänyttä tukkaa ja nälkä-ärtymystä. Minä haluaisin elokuvamuuton. Sellaisen, että käännän katseeni  hetkeksi muualle, ja sillä välin pirteän taustamusiikin soidessa on uusi koti jo valittuna ja tsekattuna ja siivottuna, sähkösopimukset tehtynä ja posti siirrettynä, tavarat pakattuina ja purettuina paikoilleen ja vanha koti putsattuna. Jättäisin mieluusti väliin puristuksiin jääneet sormet, kipeän selän, pystypizzat, porakoneella poratut hutireiät tauluja varten ja kattolamppujen kiinittämisen. Koskaan ei tietysti peräkkäisissä asunnoissa ole samanlaiset kattolamppuliitännät. Kun on edellisen muuton yhteydessä säätänyt lamppuihin pistokkeet, seuraavassa asunnossa toki on pelkät sokeripalat. Se on elämän yksi varmimmista asioista.