Tärkein kulkee aina mukana

Olen alkanut viime viikkoina saada kiinni siitä, mistä kiikastaa. Minä olen 1990-luvun laman tuote. Ei ainoastaan purentani ja hampaani, jotka jäivät hoitamatta, vaan ihan minä laajemminkin. Minä ja historiani.

Olen välillä lukenut uutisia 'laman ajan lapsista' (aiheesta on jotakin tutkimusta ja muistaakseni joku kirjakin). Jotenkaan en ole aiemmin osannut yhdistää lukemiani asioita itseeni. En ennen kuin nyt, kun ymmärsin, miksi muutos ja erityisesti kodin vaihtuminen aiheuttavat minussa epärationaalista pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Koti on minulle paikka, josta yritän pitää kynsin ja hampain kiinni, koska 1990-luvun lama rymisytti minunkin perhettäni varsin rajusti. Vuosikausia elettiin veitsen terällä ja koti oli jatkuvasti vaakalaudalla. Olkoonkin keittiöpsykologiaa, mutta väitän, että koti kodilta aina vain kasvava muuttoahdistukseni on kaikuja niiltä vuosilta.

Nämä mietteet eivät poista sitä tosiasiaa, että tieto kodin seinien vaihtumisesta aiheuttaa edelleenkin turvattomuuden tunnetta, mutta ne ohjaavat muistamaan, mikä lopulta on tärkeintä, mikä kantaa elämässä, kun ulkoiset tekijät ovat huteralla pohjalla ja kun ei itse aina ymmärrä, mistä oikeastaan tässä kaikessa on kyse:

Minne muutankin, mitkä seinät minua tulevatkaan ympäröimään ja mikä maailma niiden seinien ulkopuolella tuleekaan olemaan, joka tapauksessa minä saan niiden seinien sisälle mukaani kaikkein tärkeimmät asiat. Ajatukseni, puolisoni ja uskoni. Ja bonuksena kissamme, kirjani ja tilkkutäkkini. Ja vaikka jokaisen mystisen johdonpätkän komeronpohjalta, jos haluan.

Haluaisin taustamusiikillisen muuton

Olen muuttanut viimeisen 14 vuoden aikana 7 kertaa. Eka muutto oli helppo. Kaikki mahtui henkilöautoon. Toisessa muutossa tarvittiin jo peräkärry, sillä silloin en enää muuttanut valmiiksi kalustettuun asuntoon. Vasta kolmessa viimeisessä muutossa on ollut kyse oikeista muutoista, sellaisista, joissa kannetaan tavaraa selkä vääränä kuorma-autoon, joka tulee täyteen lattiasta kattoon, ja kun kaikki on melkein jo valmista, löytyy nurkista vielä henkilöautollinen johtoja, henkareita, jalkalamppuja, kerrosjakkara, verhonipsuja ja kukkaruukkuja. Jonka jälkeen muistetaan polkupyörät.

Näkemissäni elokuvissa ei muutot ole koskaan mikään ongelma. Kyllä, joku henkilö saattaa olla kriisissä uuden paikan kanssa tai voi olla luopumisen haikeutta. Mutta aina henkilöt vain ovat yhtäkkiä uudessa paikassa, ehkä purkamattomien pahvilaatikoiden seassa, mutta ilman mustelmia ja naarmuja ja lässähtänyttä tukkaa ja nälkä-ärtymystä. Minä haluaisin elokuvamuuton. Sellaisen, että käännän katseeni  hetkeksi muualle, ja sillä välin pirteän taustamusiikin soidessa on uusi koti jo valittuna ja tsekattuna ja siivottuna, sähkösopimukset tehtynä ja posti siirrettynä, tavarat pakattuina ja purettuina paikoilleen ja vanha koti putsattuna. Jättäisin mieluusti väliin puristuksiin jääneet sormet, kipeän selän, pystypizzat, porakoneella poratut hutireiät tauluja varten ja kattolamppujen kiinittämisen. Koskaan ei tietysti peräkkäisissä asunnoissa ole samanlaiset kattolamppuliitännät. Kun on edellisen muuton yhteydessä säätänyt lamppuihin pistokkeet, seuraavassa asunnossa toki on pelkät sokeripalat. Se on elämän yksi varmimmista asioista.

Muutoksia (blogissa ja elämässä) ja muutosvastarintaa

Tässä täten lynttään blogiperiaatteeni, ettei mitään henkilökohtaista koskaan milloinkaan minun blogissani. Tulin toisiin ajatuksiin, kun huomasin olevani uuden ja vaikeasti nieltävän elämänvaiheen edessä. Mietin erilaisia keinoja selättää elämänvaihe ja muistin sitten tämän blogin. Puutarhankorvike tuntui yhtäkkiä kovin happipitoiselta sanalta. Huomasin ajattelevani sitä abstraktisti, en konkreettisina puutarhahaaveina. Keksin, että Puutarhankorvike voi toimia kuin mielen puutarhurina, kun truuttaan mietteitä tänne.

Elämänvaihe, joka aiheuttaa tarvetta puutarhuroida aivojani, koostuu epävarmuustekijöistä. Sain loppuvuodesta 2013 sairausdiagnoosin, johon  ei ole ollut kaikin puolin helppoa sopeutua. Pelkästään siihen liittyy väjäämättä stressiä ja huolta tulevasta. Kun sitten tässä keväänkorvalla ilmeni, että meidän täytyy muuttaa asunnostamme pois, tuntui että nyt ei mene ihan putkeen. On näet inhaa, kun ei hallitse kaikkia asioita ihan itse ihan täysin ja kun samanaikaisesti tapahtuu useampi iso muutos.

Minä olen allerginen muutoksille. Avoimet tulevaisuudennäkymät, kuten muutto uudelle paikkakunnalle, ovat nannaa vain niille, joilla on rohkea seikkailijan sydän tai levoton sielu tai jotakin. Geeneissä merimiestä, esim. Minulla on geeneissäni pysyvyys. Minun sieluni on paikallaan olevan, muuttumattoman ja pysähtyneen ajan sielu. Olen syntynyt ehkä kaksisataa vuotta liian myöhään, paitsi en tietysti haikaile 1800-luvun alun hammashuoltoa ja lääketiedettä ja katovuosia ja sortovuosia ja niin edelleen. Mutta haikailen sitä, että ihmiset asuivat samassa tutussa ja turvallisessa kylässä sukupolvesta toiseen, omassa tutussa ja turvallisessa roolissaan (no, moni rooli ei ollut hyvä, ja minun geeneilläni olisin ollut vaivaistalokamaa, ellen olisi syntynyt vauraaseen porvariperheeseen).

Muutot ovat muutoksista pahimpia. Niiden yhteydessä vaihtuu koti, ympäristö ja monet ihmiset. Kaikki menee uusiksi, kaikki pitää rakentaa alusta alkaen. Minun kohdallani perusturvallisuudesta lähtien. Sellainen ei ole kivaa. Se on kai välttämätöntä aika ajoin, tässä nykymaailmassa ainakin, muttei lainkaan kivaa. Mutta ei kai aina tarvikaan olla kivaa.

Joka tapauksessa saatan jatkossa kirjata tänne blogiin muuttoon ja muutoksiin liittyviä mietteitä ja selviytymisajatuksia ja sadatuksia.