James Peill: The English Country House

Olemme etsineet uutta vuokra-asuntoa nyt kaksi kuukautta. Valitsemillamme kriteereillä (paikkakunnat, realistinen kuukausivuokran maksimi ja realistiset vähimmäisneliöt) löytyy yleensä neljästä kahteentoista asuntoa. Tänäinen hakutulos oli samanlainen kuin keskimäärin joka kerta kahden kuukauden aikana. Pari harkittavaa (kerrostalo)asuntoa, joiden lisätiedoissa sitten ilmenee, että lemmikit ei sallittuja. Ja sitten kourallinen ei-niin-hyväkuntoisia (kerrostalo)asuntoja, jotka sijaitsevat väärissä paikoissa tai ovat kylpyammeellisia. (Kylpyamme ei tule kyseeseenkään. Mieheni on samaa mieltä, koska hänen taipumuksiinsa ei kuulu murhanhimo. Minä nimittäin en selviäisi kuukauttakaan kalloani halkaisematta ja kuolematta, mikäli suorittaisin säännöllisen pesutoimintani kylpyammeessa. Olen niin sanotusti spatiaalisesti disorientoitunut, eli kävelen päin seiniä, istun ohi tuolien, kompastun lattialla oleviin hiuksiin ja jätän itseni ovien väliin tai avaan ovet päin otsaani, ja sen verran itsesuojeluvaistoinen, että ymmärrän, ettei motorinen lahjakkuuteni riitä liukkaisiin kylpyammeisiin.)

Asunnonlöytymisluottamus on kovilla ja mieliala sen mukainen. Siksi pari viikkoa sitten tilaamani ensimmäinen oma kartanokirjani saapui hyvään aikaan. Sain sen käsiini pari päivää sitten. Kirjan kuvitus on ihastuttavan kaukana 1960-luvun lähiökerrostalojen vuokrailmoituskuvista, mikä on balsamia haavoille justiinsa nyt. Paitsi että mielialani on latistunut nyt sille tasolle, että edes ikioma kartanokirja ei yksin enää auta. Niinpä olen ottanut avukseni aseista järeimmän: Beethovenin sinfoniat. Tätä postausta säestää Berliinin filharmonikkojen ja Claudio Abbadon tulkinta Beethovenin 9. sinfoniasta. (Ja kissani kehräys sylissäni.)

Sitten otsikon asiaan:
 

James Peill: The English Country House. Thames & Hudson 2013. Kannen kuva James Fennell.

The English Country House on tosiaan ensimmäinen ikioma kartanokirjani. Ehkä joskus minulla on niitä enemmänkin, mutta jos tämä jää ainoaksi, ei tilanne ole laisinkaan paha. Reiluun 200 sivuun mahtuu kymmenen kartanon tarina, upeita kuvia aukeama toisensa jälkeen  ja tusinoittain nukkekoti-ideoita, joita ei koskaan ehdi toteuttaa. Kirjan kirjoittaja, James Peill, on englantilaisen Goodwood Housen (joka esitellään myös kirjassa) kuraattori. Ennen hän oli Christie's-taidehuutokauppakamarin johtaja, mutten osaa sanoa, oikea pääjohtajako vai osastojohtaja. Joka tapauksessa vaikuttaisi siltä, että Peill kirjoittaa aiheesta, josta hän ymmärtää aika paljonkin. The English Country Housen kuvat on ottanut James Fennell, joka on valokuvannut läjän muitakin kartanokirjoja. (En tilannut kirjaa hakuammunnalla enkä moukan tuurilla vaan bongasin sen englantilaissveitsiläisen sisustussuunnittelijan vinkin perusteella. Toistaiseksi ainoa tuntemattoman ihmisen kanssa käymäni nettikeskustelu oli varsin tuottoisa, mutta kävi hintavaksi, koska intouduin tekemään kaukolainoja ja tilaamaan tämän kirjan.)

Goodwood Housen yksityinen ruokasali. Seinällä Grand Tourilta tuotua venetsialaista taidetta. Grand Tour oli 1600-luvulta 1800-luvulle muodissa oleva Euroopan-kiertue. Jokainen itseäänkunnoittava nuori herrasmies kiersi Euroopan muodikkaita paikkoja ja toi mukanaan taideaarteita kotikartanoonsa. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

The English Country Housen kartanoita yhdistää rahan lisäksi yksi kiinnostava seikka. Peill on valinnut kirjan kartanoiksi taloja, joissa on asunut sama suku alusta lähtien. Vanhin talo kirjassa on Kentchurch Court. Talo on lähes tuhat vuotta vanha. Ja talossa on siis asunut vuosisadasta toiseen sama perhe. Tämä tarkoitaa sitä, että Kentchurchin Courtin nykyinen isäntä kun kävelee yöllä keittiöönsä hakemaan lasin maitoa tai kaljaa, hän kulkee käytävillä, joiden seinillä roikkuu perhekuvia aina 1400-luvulta lähtien (Kentchurchissa olevat varhaisimmat muotokuvat siis ovat 1400-luvulta, itse talo on tietysti vanhempi). Huonona yönä semmoinen voi olla karmivaa. Joskus voi myös pänniä, jos itseään verrataan johonkin 1600-luvulla eläneeseen jääräpäähän tai jos huomaa itsessään samoja kasvonpiirteitä kuin jossakin kamalan rumassa esihenkilöä esittävässä maalauksessa. Ja esiteini-ikäisiä perheenjäseniä voi nolottaa suunnattomasti katsoa esiesiesiäidin esiesiesiäitiä esittävää maalausta, jossa esiesiesijneäidillä on muodinmukaisesti rinnat paljaana. Mutta noin muuten uskon, että on ihan todella mahtavaa asua samassa talossa kuin esi-isänsä ja tuntea perheen historian pidemmälle kuin 1800-luvun loppuun. Kyllä minulle kelpaisi. Sitähän tässä blogissa olen jo toitottanut. Tykkään pysyvyydestä.

Badmintonin pääportaikon nykyilme on 1800-luvun alusta. Sulkapallo on muuten saanut jostakin syystä nimensä Badmintonin mukaan. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Badmintonin pihapiiriä. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Osa kirjan taloista on sellaisia, että niitä ei ole ennen kuvattu minnekään kirjoihin, ja osa taloista ei ole auki yleisölle. Kirjan lukija pääsee siis kurkkimaan toisten ihmisten yksityisalueelle. Se tunne tosin unohtuu melko pian, sillä kuvissa ei ole paljoakaan mitään henkilökohtaisia asioita tai mitään, mikä tuntuu normaalilta itselle. Tasot on siivottu ennen kuvien ottamista ja taulut on suorassa. Mutta kyllä kuvissa viitteitä asumisesta silti näkyy. Selvästi niistä huomaa, ettei kyseessä ole museotalot. Huoneet ovat täysiä ja sisustuksessa on merkkejä eri aikakausilta ja nykyajasta. Eritoten päiväpeitot muistuttavat nykyajasta. Englantilaisten kartanonrouvien ja -herrojen nykyaikainen päiväpeittomaku ei ole mielestäni kovin kehittynyt. Hetkittäin tuntuu hakusessa olevan myös maltillinen olohuone-estetiikka. Joidenkin huoneiden sisustukseen verrattuna barokin hirviömäiset sisustusratkaisut tuntuvat kepeältä harjoittelulta (lukuunottamatta Burghley Housen seinämaalauksia; kuka ihmeessä haluaa kotinsa rappusiin kymmenin ellei sadoin neliöin seinämaalausta Helvetin kauhuista?), mutta se on jollakin tapaa mukavaa. Kartanoväkikin on erehtyväistä.

Miltonin Great Hallin takan mantteliin on sisällytetty Euroopan kartta ja tuulensuuntaviisari (wind dial) on vuodelta 1750. Jos minulla olisi takka ja riittävän korkea huone, haluaisin samanlaisen. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Peillin teksti on pääasiassa (kiinnostavaa) rakennushistoriaa, jossa luetellaan talojen remontit ja laajennukset. Samalla lukija saa pikaisen läpileikkauksen herrasluokan vaiheista ja tarpeista. Itse kukin talo on käynyt läpi lukemattomat uudistukset ja muodonmuutokset, jos talo nimittäin on ollut edustuskäytössä. Jos suvulla on sattunut olemaan jossakin vaiheessa toinen pytinki pääpaikkana, on toinen asunto säästynyt muodistamisilta. Näin kävi esimerkiksi Miltonin. Se jäi kakkosasunnoksi 1700-luvulla ja välttyi siten viktoriaanisilta sisustusvillityksiltä, jonka vuoksi siellä on säilynyt hyvä otos varhaisempaa rakennushistoriaa. Monessa vanhassa talossahan ikiaikaiselta näyttävät asiat eivät välttämättä ole ikiaikaisia vaan myöhempiä tyylijäljitelmiä tai korjauksia vaikkapa tulipalon jäljiltä.

Prideaux Place, Great Chamber. Katon kipsikoristeet ovat 1600-luvulta. Huone oli sittemmin vuosikaudet (ellei jopa vuosisadat) jaettuna kahteen pienempään huoneeseen ja kipsikoristeet olivat matalan välikaton takana piilossa. Talon nykyinen herra löysi upean katon pikkupoikana, kun hän teki ryömintäretken kattoparrujen alle. Kyseessä on siis oman mittakaavansa "teimme remonttia ja löysimme ihanat vanhat lattialankut" -tarina. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Peillin kertoma kartanon sukujen historia on enimmäkseen vain historiaa siitä, minkäniminen herttua tai jaarli tai lordi teki mitkäkin uudistukset ja kuka nai mistäkin suvusta kenenkin. Minusta olisi hauskaa lukea vähän jännempiä tarinoita, mutta ymmärrettävästi suvut pitävät asiansa omana tietonaan. Muutamia hauskoja anekdootteja sentään on ulkopuolistenkin tietoon saatettu. Esimerkiksi Kentchurchin vanharouva joutui kiipeämään äkillistä tulvaa pakoon kirjastohuoneen hyllystön päälle. Saman perheen vesa oli ensimmäinen Oxfordin yliopiston opiskelija, jolla oli auto. Kerran hänen ajokorttinsa takavarikoitiin. Nuorimies pukeutui äidikseen, haki ajokorttinsa ja passinsa takavarikosta ja ajoi sitten Ranskaan lomalle.

Yksi asia, mitä kirjassa ei kerrota, mutta mistä olisi ollut erittäin kiinnostavaa lukea, on nykyiset talouskysymykset. Mitä talojen asukit tekevät nykyään? Miten he pystyvät pitämään pytingit pystyssä avaamatta ovia museo- tai juhlakäyttöön? Osa kirjan taloista on toki avoinna yleisölle, Badminton niistä ehkä kuuluisimpana. Mutta entä ne, jotka pitävät kotinsa täysin yksityisinä? Vaan kai raha-asiat ovat kaikista asioista melkein yksityisluontoisimpia. Jos jollakin suvulla yksinkertaisesti vain on rahaa, ei kai sitä sitten erikseen aleta selittelemään.

Rodmarton on 1900-luvun Art and Crafts -talo. Kuvan seinävaate on vuodelta 1937 ja esittää Yrjö VI:n kruunajaisia. Työn on applikoinut Rodmarton Women's Guild. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Teoksen kuvitus on ihastuttavan monipuolinen. On sisäkuvia ja ulkokuvia. On kuvia mahtavista saleista ja tunnelmallisista kirjastoista. On tudorinaikaisia synkkäsävyisiä sänkykamareita ja 1900-luvun alun raikkaita huoneita, löytyy kylpyhuoneita ja kappeleita, kiinalaisia tapetteja, muotokuvia, arkkitehtiluonnoksia, portaikkoja, keramiikkaa, tekstiilejä ja komeita maisemia. Kuvissa ei ole yhtäkään keittiötä, talojen nykyisiä asukkeja (lukuun ottamatta koiria) eikä helppoja sisustusideoita pikkurahalla toteutettavaksi. Olen yrittänyt valita tähän postaukseen kuvia, jotka ilmentävät The English Country Housen tunnelmaa. Kaikkia erilaisia tyylejä ja teemoja kattavaa kuvavalikoimaa en voinut tähän laittaa, sillä silloin olisi tullut vastaan jo tekijänoikeuskysymykset, mutta onneksi James Fennellin omilla nettisivuilla on nähtävissä vielä lisää mahtavia kuvia (itse asiassa siellä on selattavissa lähes koko kirja).

Miltonin kyplyhuone. Olettaakseni ei ainoa. (Jos Miltonissa ei ole suihkua, en voi valitettavasti muuttaa sinne.) Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Realistisia kukkamietteitä

Krookukset on yksi maailman suloisimmista asioista. Toinen suloinen asia on esimerkiksi kissan pehmeä ja huriseva vatsa. Etenkin sen jälkeen, kun kissa on torkkunut pitkään ja herää ja on lämmin ja uninen. Suloisia ovat myös talitintit ja kukkaistuoksuinen vaalea oolong. Ja taatusti myös moni muu asia, jota en nyt muista.

Kuvissa olevat krookukset kattavat koko puutarhani tämänhetkisen loiston. Lukuun ottamatta yhtä violettia ja keltaista krookusta, jotka puhkesivat kukkaan kuvien ottamisen jälkeen. Plus on tuolla hajanaisesti noin 12 sinililjaakin. Aika kaukana ollaan salaisen puutarhan meiningistä.

Jos meidän tulevassa kodissamme on yhtään omaa pihaplänttiä, teen kukkapenkin ja laitan siihen syksyllä pussin sinililjoja, krookuksia, tulppaaneja ja narsisseja. Muutenkin olen päättänyt, että teen heti kukkapenkin, jos sellaisen voin tehdä. Sitten on kissalle piileskelypaikka! Tässä kodissa en tehnyt muuta kuin ylläpidin jo olevia kukkapenkkejä. Siihen oli muka hyvä syy. Nimittäin se, että sitten kun tulee muutto pois, ei ole niin kurjaa lähteä, kun ei ole laittanut sydänvertaan pihamultiin. Se oli ihan turha syy. Näköjään on muutenkin kurjaa lähteä. Uudessa kodissa oma kukkapenkki tulee olemaan osa kotoutusohjelmaa.

Mutta ehkä meille tulee pelkkä parveke. Silloin en kyllä ala pelata sipuliruukkujen kanssa talven yli (yritin kerran eikä siitä tullut mitään). Silloin marssin kirjastoon lainaamaan parvekepuutarhavinkkejä ja kasvatan tomaattia ja kukkia, ja siinäkin tapauksessa kissa saa piileskelypaikan. (Tarvii vain ensin varmistaa, että kissalla ei ole itsetuhoisia taipumuksia.) Minulla on onneksi jo keskikokoisen parvekkeen kattava ruukku- ja laatikkoarsenaali. Keltainen pieni puutarhapöytämme tuoleineen sekä iloinen räsymatto ja lasimaaleilla koristellut iloiset lyhdyt varmaankin sitten viimeistelevät homman. Parvekkeestakin tulee ihan kiva.

Tärkein kulkee aina mukana

Olen alkanut viime viikkoina saada kiinni siitä, mistä kiikastaa. Minä olen 1990-luvun laman tuote. Ei ainoastaan purentani ja hampaani, jotka jäivät hoitamatta, vaan ihan minä laajemminkin. Minä ja historiani.

Olen välillä lukenut uutisia 'laman ajan lapsista' (aiheesta on jotakin tutkimusta ja muistaakseni joku kirjakin). Jotenkaan en ole aiemmin osannut yhdistää lukemiani asioita itseeni. En ennen kuin nyt, kun ymmärsin, miksi muutos ja erityisesti kodin vaihtuminen aiheuttavat minussa epärationaalista pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Koti on minulle paikka, josta yritän pitää kynsin ja hampain kiinni, koska 1990-luvun lama rymisytti minunkin perhettäni varsin rajusti. Vuosikausia elettiin veitsen terällä ja koti oli jatkuvasti vaakalaudalla. Olkoonkin keittiöpsykologiaa, mutta väitän, että koti kodilta aina vain kasvava muuttoahdistukseni on kaikuja niiltä vuosilta.

Nämä mietteet eivät poista sitä tosiasiaa, että tieto kodin seinien vaihtumisesta aiheuttaa edelleenkin turvattomuuden tunnetta, mutta ne ohjaavat muistamaan, mikä lopulta on tärkeintä, mikä kantaa elämässä, kun ulkoiset tekijät ovat huteralla pohjalla ja kun ei itse aina ymmärrä, mistä oikeastaan tässä kaikessa on kyse:

Minne muutankin, mitkä seinät minua tulevatkaan ympäröimään ja mikä maailma niiden seinien ulkopuolella tuleekaan olemaan, joka tapauksessa minä saan niiden seinien sisälle mukaani kaikkein tärkeimmät asiat. Ajatukseni, puolisoni ja uskoni. Ja bonuksena kissamme, kirjani ja tilkkutäkkini. Ja vaikka jokaisen mystisen johdonpätkän komeronpohjalta, jos haluan.

Haluaisin taustamusiikillisen muuton

Olen muuttanut viimeisen 14 vuoden aikana 7 kertaa. Eka muutto oli helppo. Kaikki mahtui henkilöautoon. Toisessa muutossa tarvittiin jo peräkärry, sillä silloin en enää muuttanut valmiiksi kalustettuun asuntoon. Vasta kolmessa viimeisessä muutossa on ollut kyse oikeista muutoista, sellaisista, joissa kannetaan tavaraa selkä vääränä kuorma-autoon, joka tulee täyteen lattiasta kattoon, ja kun kaikki on melkein jo valmista, löytyy nurkista vielä henkilöautollinen johtoja, henkareita, jalkalamppuja, kerrosjakkara, verhonipsuja ja kukkaruukkuja. Jonka jälkeen muistetaan polkupyörät.

Näkemissäni elokuvissa ei muutot ole koskaan mikään ongelma. Kyllä, joku henkilö saattaa olla kriisissä uuden paikan kanssa tai voi olla luopumisen haikeutta. Mutta aina henkilöt vain ovat yhtäkkiä uudessa paikassa, ehkä purkamattomien pahvilaatikoiden seassa, mutta ilman mustelmia ja naarmuja ja lässähtänyttä tukkaa ja nälkä-ärtymystä. Minä haluaisin elokuvamuuton. Sellaisen, että käännän katseeni  hetkeksi muualle, ja sillä välin pirteän taustamusiikin soidessa on uusi koti jo valittuna ja tsekattuna ja siivottuna, sähkösopimukset tehtynä ja posti siirrettynä, tavarat pakattuina ja purettuina paikoilleen ja vanha koti putsattuna. Jättäisin mieluusti väliin puristuksiin jääneet sormet, kipeän selän, pystypizzat, porakoneella poratut hutireiät tauluja varten ja kattolamppujen kiinittämisen. Koskaan ei tietysti peräkkäisissä asunnoissa ole samanlaiset kattolamppuliitännät. Kun on edellisen muuton yhteydessä säätänyt lamppuihin pistokkeet, seuraavassa asunnossa toki on pelkät sokeripalat. Se on elämän yksi varmimmista asioista.

Muutoksia (blogissa ja elämässä) ja muutosvastarintaa

Tässä täten lynttään blogiperiaatteeni, ettei mitään henkilökohtaista koskaan milloinkaan minun blogissani. Tulin toisiin ajatuksiin, kun huomasin olevani uuden ja vaikeasti nieltävän elämänvaiheen edessä. Mietin erilaisia keinoja selättää elämänvaihe ja muistin sitten tämän blogin. Puutarhankorvike tuntui yhtäkkiä kovin happipitoiselta sanalta. Huomasin ajattelevani sitä abstraktisti, en konkreettisina puutarhahaaveina. Keksin, että Puutarhankorvike voi toimia kuin mielen puutarhurina, kun truuttaan mietteitä tänne.

Elämänvaihe, joka aiheuttaa tarvetta puutarhuroida aivojani, koostuu epävarmuustekijöistä. Sain loppuvuodesta 2013 sairausdiagnoosin, johon  ei ole ollut kaikin puolin helppoa sopeutua. Pelkästään siihen liittyy väjäämättä stressiä ja huolta tulevasta. Kun sitten tässä keväänkorvalla ilmeni, että meidän täytyy muuttaa asunnostamme pois, tuntui että nyt ei mene ihan putkeen. On näet inhaa, kun ei hallitse kaikkia asioita ihan itse ihan täysin ja kun samanaikaisesti tapahtuu useampi iso muutos.

Minä olen allerginen muutoksille. Avoimet tulevaisuudennäkymät, kuten muutto uudelle paikkakunnalle, ovat nannaa vain niille, joilla on rohkea seikkailijan sydän tai levoton sielu tai jotakin. Geeneissä merimiestä, esim. Minulla on geeneissäni pysyvyys. Minun sieluni on paikallaan olevan, muuttumattoman ja pysähtyneen ajan sielu. Olen syntynyt ehkä kaksisataa vuotta liian myöhään, paitsi en tietysti haikaile 1800-luvun alun hammashuoltoa ja lääketiedettä ja katovuosia ja sortovuosia ja niin edelleen. Mutta haikailen sitä, että ihmiset asuivat samassa tutussa ja turvallisessa kylässä sukupolvesta toiseen, omassa tutussa ja turvallisessa roolissaan (no, moni rooli ei ollut hyvä, ja minun geeneilläni olisin ollut vaivaistalokamaa, ellen olisi syntynyt vauraaseen porvariperheeseen).

Muutot ovat muutoksista pahimpia. Niiden yhteydessä vaihtuu koti, ympäristö ja monet ihmiset. Kaikki menee uusiksi, kaikki pitää rakentaa alusta alkaen. Minun kohdallani perusturvallisuudesta lähtien. Sellainen ei ole kivaa. Se on kai välttämätöntä aika ajoin, tässä nykymaailmassa ainakin, muttei lainkaan kivaa. Mutta ei kai aina tarvikaan olla kivaa.

Joka tapauksessa saatan jatkossa kirjata tänne blogiin muuttoon ja muutoksiin liittyviä mietteitä ja selviytymisajatuksia ja sadatuksia.