Powerscourtin puutarha

Saavuimme Irlantiin vilpoisessa sateessa. Seuraavana päivänä lepäilimme matkan rasituksia Emo Courtin leivosten merkeissä, ilma oli leppeä ja puolipilvinen. Olimme innoissamme ja kiittelimme säätä. Totesimme, että kun toinen tällainen päivä vielä tulisi, säät eivät jättäisi toivomisen varaa. Sitten toisena päivänä saapumisestamme lähdimme aamulla ajamaan Wicklow'n vuorien yli Powerscourtiin, koska aamu lupaili asiallista ilmaa. Perille päästyämme havaitsimme, ettei täydellisempää säätä voisi ollakaan. Onnittelimme itsejämme ja taivastelimme asiaa tavan takaa. (Onneksi menimme Powerscourtiin heti matkan alussa, sillä päivä päivältä päivittelyjemme määrä lisääntyi - samassa tahdissa kuin ilman lämpötila nousi. Jos olisimme jättäneet retken viikonlopulle, olisi ollut liian kuuma. Sitä paitsi meille olisi jäänyt liian vähän huomiokykyä ympäristön havainnointiin, kun kaikki energia olisi mennyt  melko epäintellektuelleihin keskusteluihin, joihin käytimme aikamme matkan loppupuoliskolla.

Ei voi olla totta!

Kuka olisi uskonut!

En voi käsittää tätä ilmaa!

Miten tämä on mahdollista!

Ei voi olla totta!

Tämä on aivan poikkeuksellista!

Monettako päivää tätä nyt on kestänyt?

En voi käsittää!

Jne.

Toistuu 5 min välein.)

Powerscourtin paikalla on ollut asumus 1200-luvulta alkaen. Siinä asui Le Poer -nimistä väkeä, josta talolle englannintui nimi. 1600-luvun alussa muuan Wingfield sai Powerscourtin ja 400 hehtaaria kuninkaallisena lahjoituksena. Perhe asui paikalla reilut 200 vuotta. 

1700-luvulla keskiaikainen linna muutettiin palladiolaisbarokkiseksi kartanoksi. (Se otti ja paloi pahasti 1970-luvulla. Sellainen on minusta omituista. Linnat ja kartanot kuuluisi palaa kaukana historiassa.) Puutarha on kehittynyt siitä sitten osa kerrallaan. Nykyään sieltä löytyy mammuttimaisia puita ja hiljaisia polkuja puiden ja atseleoiden ja rhododendronien keskellä, lampia, suihkulähteitä ja ruusuja ja ylipäätään kaikkea, mitä nuoret miehet ovat maantieteeltä tarvinneet kosintaa varten.

Puutarhan kartasta saa hyvän yleiskuvan alueesta ja kosiomaantieteestä.

Kuten sanottua, Powerscourtissa oli poikkeuksellisen hieno sää. Ja kamerassa latausta. Otollista. Kuvasin vähän liikaakin, ja jälkikäteen olen miettinyt, mitä jäi näkemättä, kun keskityin niin kovasti kameraan. Ei minulle saa antaa kameraa. Kamerat pitää pitää kaukana minusta. (En siis kuitenkaan oppinut mitään viime vuoden kamerattomasta henkevästä ympäristön tutkiskelemisesta.) Seuraavana parisenkymmentä kuvaa (valittu reilusta sadasta, olkaa hyvät).

Italialainen puutarha. Porrastettua puutarhanosaa rakennettiin 1800-luuvn jälkipuoliskolla 12 vuotta. Kai siinä oli vähän tallaamista ja laskemista, etteivät rinteet päässeet valumaan lampeen. Lopputulos on palatsimaisen loistelias. Porrastusten muoto ja linja avaavat talolta näkymän hosrisonttiin aivan täydellisellä tavalla. Alueen ainoa miinus on, että sillä ei voi suorittaa yksityistä polvikosintaa, ei myöskään lampikosintaa veneessä (pikkusiskoni huomio).

Jos tässä yritti kuherrella armaan kanssa, talosta oli esteettömät näkymät -> turha lampi.

Sokerotioppavuori horisontissa.

Alueella on patsas poikineen. Paikkaa isännöinyt suku keräili niitä.

Sukuvaakunan hevosista teetettiin oikeiden hevosten kokoiset patsaat. (Ei toimi joka pihassa.)

Tornilaakso (otollinen kosintoja ajatellen). Rikkailla on huvinsa. Yksi Wingfield sai päähänsä rakennuttaa puutarhaansa tornin oman ruokapöytänsä pippurimyllyn mukaan (vuonna 1911). Samainen Wingfield teetätti paljon muutakin. Istututti puita ja rakennutti japanilaisen puutarhan. Tornilaakso on hämmästyttävän eteläinen tunnelmaltaan. Ja siellä on älyttömän isoja puita. Kaikensorttisia havujuttuja, mitä Suomessa ei ole.

Tornin alapuolisessa laaksossa  on monta erilaista puuta ja pensasta. Selän takaisella puolella alkaa jättimäisten pohjoisamerikkalaisten puiden metsikkö.

Japanilainen puutarha (otollinen kosintoja ajatellen). Sinne pitäisi päästä joskus keväällä tai syksyllä. Mieluummin ehkä keväällä,  kun atsaleat kukkivat, koska niihin aikoihin kai kukkivat myös rhododendronit, ja niitä Powerscourtissa piisaa. (Ensimmäisellä vierailullani pari vuotta sitten toukokuussa rhodoissa oli vielä kukkajämiä, ja se jo antoi osviittaa, että paikalle kannattaisi tulla parhaaseen kukinta-aikaan.) Nyt japanilaisessa puutarhassa ei kauheasti kukkinut (kuten ei kukkinut viimeksikään), mutta eri vihreät ja erimalliset lehdet korvasivat kukkien puutteen. Kyllä Powerscourtin japanilainen puutarha on kaunein koskaan näkemäni monttu ja koko alueen kaunistus.

Japanin kultavaahteran lehvistö on paras kaikista.

Minä luulin, että esikot ovat kevätkukkia.

Lisää esikoita ja erilaisia kasveja.

Muuripuutarha (ei aivan otollinen yksityisille kosinnoille). Minulle tulee muuripuutarhoista mieleen Salainen puutarha, jota ympäröi turvalliset ja maailman loitolla pitävät muurit. Powerscourtin puutarhan muurit ovat kuitenkin niin etäällä toisistaan, ettei niitä edes oikeastaan tullut huomanneeksi. Harmillista, että muurien sisässä ei ole enää hedelmäpuita ja kasvimaita. Ne kotostuttaisivat aluetta. (Ihmeellistä, ettei edes kasvimaata. Kartanossa majaileva kahvio tarjoaa hyvää ruokaa. Mikseivät viljelisi porkkanoitaan vieressä?)

Muuripuutarhan toinen puolisko sisältää perennoja ja yrttejä tulvivat pitkät kukkapenkit suihkulähteellä höystettynä. Toinen puolisko koostuu lukemattomista ruusuista, joista osa on jaettu erilaisiin muodostelmiin ja loput ovat ihan vain riveissä ja köynnöksinä muureilla. Ruusutarha oli pökerryttävä kokemus kaikessa väriloistossaan ja huumaavassa tuoksussaan.

Nätti portti.

Yrttinen käytävä.

Kylventää yrttein ja muurein keskellä.

Ruusuja ruusun päälle (ja paljon tuoksua).

Lisää ruusuja.

Ruusuja välimerellisessä tunnelmassa.

Kylventää ruusujenkin keskellä.

Loppusanat. 1) Eivätkö kuvat todistakin poikkeuksellisen kauniista säästä? 2) Powerscourtiin pitää mennä joskus aikakausipuku päällä. Ehkei voi mennä renessanssipuvussa eikä edes empirepuvussa, kun tulee historiallisia vääristymiä. Mutta jossakin viktoriaanisessa viritelmässä päivävarjon ja ristipistotyön (tai maalaustelineen) kanssa sitä voisi mennä kanssavierailijoita hämmentämään. Enkä edes usko, että siitä kukaan liiemmin oikeastaan hämmentyisi. Muut ehkä lähinnä harmistuisivat, kun ovat itse pukeutuneet väärin.

Puutarhamatka

Suunta melkein mukin osoittamaan paikkaan.

Jännä juttu. Nyt kun minulla on eräänlainen puutarhablogi, menen tietysti puutarhamatkalle. Muuten menisin ehkä nukenvaateompelumatkalle tai vain yksinkertaisesti ystävää katsomaan. Mutta nyt menen puutarhamatkalle ja koen itseni tärkeäksi. Mahtavaa. Kannatti perustaa blogi just nyt.

Lähden siis äidin ja pikkusiskon kanssa (sillä ei ole pionipenkkiä)(vielä) Irlantiin. Mennään viikoksi ystäväni luokse. Olen nyt kolme kuukautta miettinyt melkein joka päivä, että kohta pääsen Mount Usherin puutarhaan ja Powerscourtiin. (Tietty olen myös ajatellut melkein joka päivä sitä, että kohta näen ystäväni. Täytyy  nyt varmuuden vuoksi tämäkin sanoa, ettei kenellekään tule luuloa, että arvostan puutarhat ohi ystävän.) Olen piirtänyt alueesta karttoja ja tehnyt tusinan suunnitelmia, että missä järjestyksessä mitäkin. Tosiasiassa sää päättää puolestamme tekemisten järjestyksen. Mutta puutarharetket teemme. Vaikka sataisi miten paljon. Ok. Joku raja tietty. Jos tulvii ja tiet on poikki, sitten ei.

Kumpaiseenkin edellämainituista puutarhoista voi ajaa tämän näkymän ohi. Eli hävytön idylli alkaa jo paljon ennen, kuin pääsee itse määränpäähän hyperventiloimaan.

Olin Powerscourtissa pari vuotta sitten keväällä. Kamerasta loppui silloin akku heti kättelyssä. Akusta riitti levon jälkeen potkua pariin kuvaan, ja oikeastaan oli hyvä niin. Kyllä maailma on hienompi ihan sellaisenaan kuin linssin läpi. Käytännössä kamerattomana näin Powerscourtin kunnolla, kun en ollut koko ajan hysteerisenä kuvaamassa. Oikeastaan se oli aika opettavaista.

Powerscourtin ylätasanteelta.

Ja päin vastoin, alhaalta ylös: Powerscourtin päärakennus.

Vuodenaika on nyt eri kuin viimeksi. Ruusut kukkivat silloin jo ja rhodot ja atsaleat esittelivät jämäkukkiaan. Vielä ei ollut erityistä yleistä kukkaloistoa. Mutta oli puu- ja pensasloistoa ja pökerryttävän ihana japanilainen  puutarha. Sen uudelleennäkemistä odotan eniten (toiseksi eniten odotan muuripuutarhan ja yrttitarhan kukkia). Viime kerralla japanilaisessa puutarhassa ei kukkinut vielä monikaan asia. Ja silti se oli lumoava. Millainenhan se on nyt sydänkesällä? Ja minkävärinen on japanin kultavaahtera nyt? Onkohan se aina helakanvihreä, vai oliko sen väri viimeksi vain kevättä? (Minulle syntyi silloin kaksi vuotta sitten pakkomielle japanin kultavaahterasta, ja haavepuutarhassani se pärjää ja kukoistaa. Käytännössä se kai ei välttämättä selviä näillä nurkilla.)

Maiseman vihreä valoläikkä on japanin kultavaahtera.

Mount Usherin puutarhasta minulla ei ole kuvan kuvaa. Viime vuonna jätin kameran kotiin edellisreissun kokemuksen kannustamana. Ja ihmeen tuoreena Mount Usher on päässäni vuoden  säilynyt (joskus itse asiassa tuntuu siltä, että mielikuvat pysyvät vahvempina, jos ei ole ottanut kuvia). Mutta odotan kyllä kovasti sitä, että pääsen sinne kuvaamaan. Voihan. Vaikka aion olla järkevä, matkaseura tarvinnee silti kärsivällisyyttä. (Jos luette tämän, pistäkää korvan taakse. Äiti, luulen, että vähän monopolisoin kameraa :-D)