Puutarhamatka

Suunta melkein mukin osoittamaan paikkaan.

Jännä juttu. Nyt kun minulla on eräänlainen puutarhablogi, menen tietysti puutarhamatkalle. Muuten menisin ehkä nukenvaateompelumatkalle tai vain yksinkertaisesti ystävää katsomaan. Mutta nyt menen puutarhamatkalle ja koen itseni tärkeäksi. Mahtavaa. Kannatti perustaa blogi just nyt.

Lähden siis äidin ja pikkusiskon kanssa (sillä ei ole pionipenkkiä)(vielä) Irlantiin. Mennään viikoksi ystäväni luokse. Olen nyt kolme kuukautta miettinyt melkein joka päivä, että kohta pääsen Mount Usherin puutarhaan ja Powerscourtiin. (Tietty olen myös ajatellut melkein joka päivä sitä, että kohta näen ystäväni. Täytyy  nyt varmuuden vuoksi tämäkin sanoa, ettei kenellekään tule luuloa, että arvostan puutarhat ohi ystävän.) Olen piirtänyt alueesta karttoja ja tehnyt tusinan suunnitelmia, että missä järjestyksessä mitäkin. Tosiasiassa sää päättää puolestamme tekemisten järjestyksen. Mutta puutarharetket teemme. Vaikka sataisi miten paljon. Ok. Joku raja tietty. Jos tulvii ja tiet on poikki, sitten ei.

Kumpaiseenkin edellämainituista puutarhoista voi ajaa tämän näkymän ohi. Eli hävytön idylli alkaa jo paljon ennen, kuin pääsee itse määränpäähän hyperventiloimaan.

Olin Powerscourtissa pari vuotta sitten keväällä. Kamerasta loppui silloin akku heti kättelyssä. Akusta riitti levon jälkeen potkua pariin kuvaan, ja oikeastaan oli hyvä niin. Kyllä maailma on hienompi ihan sellaisenaan kuin linssin läpi. Käytännössä kamerattomana näin Powerscourtin kunnolla, kun en ollut koko ajan hysteerisenä kuvaamassa. Oikeastaan se oli aika opettavaista.

Powerscourtin ylätasanteelta.

Ja päin vastoin, alhaalta ylös: Powerscourtin päärakennus.

Vuodenaika on nyt eri kuin viimeksi. Ruusut kukkivat silloin jo ja rhodot ja atsaleat esittelivät jämäkukkiaan. Vielä ei ollut erityistä yleistä kukkaloistoa. Mutta oli puu- ja pensasloistoa ja pökerryttävän ihana japanilainen  puutarha. Sen uudelleennäkemistä odotan eniten (toiseksi eniten odotan muuripuutarhan ja yrttitarhan kukkia). Viime kerralla japanilaisessa puutarhassa ei kukkinut vielä monikaan asia. Ja silti se oli lumoava. Millainenhan se on nyt sydänkesällä? Ja minkävärinen on japanin kultavaahtera nyt? Onkohan se aina helakanvihreä, vai oliko sen väri viimeksi vain kevättä? (Minulle syntyi silloin kaksi vuotta sitten pakkomielle japanin kultavaahterasta, ja haavepuutarhassani se pärjää ja kukoistaa. Käytännössä se kai ei välttämättä selviä näillä nurkilla.)

Maiseman vihreä valoläikkä on japanin kultavaahtera.

Mount Usherin puutarhasta minulla ei ole kuvan kuvaa. Viime vuonna jätin kameran kotiin edellisreissun kokemuksen kannustamana. Ja ihmeen tuoreena Mount Usher on päässäni vuoden  säilynyt (joskus itse asiassa tuntuu siltä, että mielikuvat pysyvät vahvempina, jos ei ole ottanut kuvia). Mutta odotan kyllä kovasti sitä, että pääsen sinne kuvaamaan. Voihan. Vaikka aion olla järkevä, matkaseura tarvinnee silti kärsivällisyyttä. (Jos luette tämän, pistäkää korvan taakse. Äiti, luulen, että vähän monopolisoin kameraa :-D)