Olen muuttanut viimeisen 14 vuoden aikana 7 kertaa. Eka muutto oli helppo. Kaikki mahtui henkilöautoon. Toisessa muutossa tarvittiin jo peräkärry, sillä silloin en enää muuttanut valmiiksi kalustettuun asuntoon. Vasta kolmessa viimeisessä muutossa on ollut kyse oikeista muutoista, sellaisista, joissa kannetaan tavaraa selkä vääränä kuorma-autoon, joka tulee täyteen lattiasta kattoon, ja kun kaikki on melkein jo valmista, löytyy nurkista vielä henkilöautollinen johtoja, henkareita, jalkalamppuja, kerrosjakkara, verhonipsuja ja kukkaruukkuja. Jonka jälkeen muistetaan polkupyörät.
Näkemissäni elokuvissa ei muutot ole koskaan mikään ongelma. Kyllä, joku henkilö saattaa olla kriisissä uuden paikan kanssa tai voi olla luopumisen haikeutta. Mutta aina henkilöt vain ovat yhtäkkiä uudessa paikassa, ehkä purkamattomien pahvilaatikoiden seassa, mutta ilman mustelmia ja naarmuja ja lässähtänyttä tukkaa ja nälkä-ärtymystä. Minä haluaisin elokuvamuuton. Sellaisen, että käännän katseeni hetkeksi muualle, ja sillä välin pirteän taustamusiikin soidessa on uusi koti jo valittuna ja tsekattuna ja siivottuna, sähkösopimukset tehtynä ja posti siirrettynä, tavarat pakattuina ja purettuina paikoilleen ja vanha koti putsattuna. Jättäisin mieluusti väliin puristuksiin jääneet sormet, kipeän selän, pystypizzat, porakoneella poratut hutireiät tauluja varten ja kattolamppujen kiinittämisen. Koskaan ei tietysti peräkkäisissä asunnoissa ole samanlaiset kattolamppuliitännät. Kun on edellisen muuton yhteydessä säätänyt lamppuihin pistokkeet, seuraavassa asunnossa toki on pelkät sokeripalat. Se on elämän yksi varmimmista asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti