Tärkein kulkee aina mukana

Olen alkanut viime viikkoina saada kiinni siitä, mistä kiikastaa. Minä olen 1990-luvun laman tuote. Ei ainoastaan purentani ja hampaani, jotka jäivät hoitamatta, vaan ihan minä laajemminkin. Minä ja historiani.

Olen välillä lukenut uutisia 'laman ajan lapsista' (aiheesta on jotakin tutkimusta ja muistaakseni joku kirjakin). Jotenkaan en ole aiemmin osannut yhdistää lukemiani asioita itseeni. En ennen kuin nyt, kun ymmärsin, miksi muutos ja erityisesti kodin vaihtuminen aiheuttavat minussa epärationaalista pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Koti on minulle paikka, josta yritän pitää kynsin ja hampain kiinni, koska 1990-luvun lama rymisytti minunkin perhettäni varsin rajusti. Vuosikausia elettiin veitsen terällä ja koti oli jatkuvasti vaakalaudalla. Olkoonkin keittiöpsykologiaa, mutta väitän, että koti kodilta aina vain kasvava muuttoahdistukseni on kaikuja niiltä vuosilta.

Nämä mietteet eivät poista sitä tosiasiaa, että tieto kodin seinien vaihtumisesta aiheuttaa edelleenkin turvattomuuden tunnetta, mutta ne ohjaavat muistamaan, mikä lopulta on tärkeintä, mikä kantaa elämässä, kun ulkoiset tekijät ovat huteralla pohjalla ja kun ei itse aina ymmärrä, mistä oikeastaan tässä kaikessa on kyse:

Minne muutankin, mitkä seinät minua tulevatkaan ympäröimään ja mikä maailma niiden seinien ulkopuolella tuleekaan olemaan, joka tapauksessa minä saan niiden seinien sisälle mukaani kaikkein tärkeimmät asiat. Ajatukseni, puolisoni ja uskoni. Ja bonuksena kissamme, kirjani ja tilkkutäkkini. Ja vaikka jokaisen mystisen johdonpätkän komeronpohjalta, jos haluan.

Haluaisin taustamusiikillisen muuton

Olen muuttanut viimeisen 14 vuoden aikana 7 kertaa. Eka muutto oli helppo. Kaikki mahtui henkilöautoon. Toisessa muutossa tarvittiin jo peräkärry, sillä silloin en enää muuttanut valmiiksi kalustettuun asuntoon. Vasta kolmessa viimeisessä muutossa on ollut kyse oikeista muutoista, sellaisista, joissa kannetaan tavaraa selkä vääränä kuorma-autoon, joka tulee täyteen lattiasta kattoon, ja kun kaikki on melkein jo valmista, löytyy nurkista vielä henkilöautollinen johtoja, henkareita, jalkalamppuja, kerrosjakkara, verhonipsuja ja kukkaruukkuja. Jonka jälkeen muistetaan polkupyörät.

Näkemissäni elokuvissa ei muutot ole koskaan mikään ongelma. Kyllä, joku henkilö saattaa olla kriisissä uuden paikan kanssa tai voi olla luopumisen haikeutta. Mutta aina henkilöt vain ovat yhtäkkiä uudessa paikassa, ehkä purkamattomien pahvilaatikoiden seassa, mutta ilman mustelmia ja naarmuja ja lässähtänyttä tukkaa ja nälkä-ärtymystä. Minä haluaisin elokuvamuuton. Sellaisen, että käännän katseeni  hetkeksi muualle, ja sillä välin pirteän taustamusiikin soidessa on uusi koti jo valittuna ja tsekattuna ja siivottuna, sähkösopimukset tehtynä ja posti siirrettynä, tavarat pakattuina ja purettuina paikoilleen ja vanha koti putsattuna. Jättäisin mieluusti väliin puristuksiin jääneet sormet, kipeän selän, pystypizzat, porakoneella poratut hutireiät tauluja varten ja kattolamppujen kiinittämisen. Koskaan ei tietysti peräkkäisissä asunnoissa ole samanlaiset kattolamppuliitännät. Kun on edellisen muuton yhteydessä säätänyt lamppuihin pistokkeet, seuraavassa asunnossa toki on pelkät sokeripalat. Se on elämän yksi varmimmista asioista.

Muutoksia (blogissa ja elämässä) ja muutosvastarintaa

Tässä täten lynttään blogiperiaatteeni, ettei mitään henkilökohtaista koskaan milloinkaan minun blogissani. Tulin toisiin ajatuksiin, kun huomasin olevani uuden ja vaikeasti nieltävän elämänvaiheen edessä. Mietin erilaisia keinoja selättää elämänvaihe ja muistin sitten tämän blogin. Puutarhankorvike tuntui yhtäkkiä kovin happipitoiselta sanalta. Huomasin ajattelevani sitä abstraktisti, en konkreettisina puutarhahaaveina. Keksin, että Puutarhankorvike voi toimia kuin mielen puutarhurina, kun truuttaan mietteitä tänne.

Elämänvaihe, joka aiheuttaa tarvetta puutarhuroida aivojani, koostuu epävarmuustekijöistä. Sain loppuvuodesta 2013 sairausdiagnoosin, johon  ei ole ollut kaikin puolin helppoa sopeutua. Pelkästään siihen liittyy väjäämättä stressiä ja huolta tulevasta. Kun sitten tässä keväänkorvalla ilmeni, että meidän täytyy muuttaa asunnostamme pois, tuntui että nyt ei mene ihan putkeen. On näet inhaa, kun ei hallitse kaikkia asioita ihan itse ihan täysin ja kun samanaikaisesti tapahtuu useampi iso muutos.

Minä olen allerginen muutoksille. Avoimet tulevaisuudennäkymät, kuten muutto uudelle paikkakunnalle, ovat nannaa vain niille, joilla on rohkea seikkailijan sydän tai levoton sielu tai jotakin. Geeneissä merimiestä, esim. Minulla on geeneissäni pysyvyys. Minun sieluni on paikallaan olevan, muuttumattoman ja pysähtyneen ajan sielu. Olen syntynyt ehkä kaksisataa vuotta liian myöhään, paitsi en tietysti haikaile 1800-luvun alun hammashuoltoa ja lääketiedettä ja katovuosia ja sortovuosia ja niin edelleen. Mutta haikailen sitä, että ihmiset asuivat samassa tutussa ja turvallisessa kylässä sukupolvesta toiseen, omassa tutussa ja turvallisessa roolissaan (no, moni rooli ei ollut hyvä, ja minun geeneilläni olisin ollut vaivaistalokamaa, ellen olisi syntynyt vauraaseen porvariperheeseen).

Muutot ovat muutoksista pahimpia. Niiden yhteydessä vaihtuu koti, ympäristö ja monet ihmiset. Kaikki menee uusiksi, kaikki pitää rakentaa alusta alkaen. Minun kohdallani perusturvallisuudesta lähtien. Sellainen ei ole kivaa. Se on kai välttämätöntä aika ajoin, tässä nykymaailmassa ainakin, muttei lainkaan kivaa. Mutta ei kai aina tarvikaan olla kivaa.

Joka tapauksessa saatan jatkossa kirjata tänne blogiin muuttoon ja muutoksiin liittyviä mietteitä ja selviytymisajatuksia ja sadatuksia.

Yliopistollisia kukkia Maynoothissa

Poikkesimme katsomaan suloisen Maynoothin kaunista yliopistoaluetta. Maynoothin kampus on justiinsa sellainen kuin kampuksien kuvittelee olevan elokuvien ja kirjojen perusteella. Loputtomasti ikiaikaisia pikkuisista kivistä tai tiilistä tehtyjä rakennuksia, teräviä kattoja, pieniruutuisia ikkunoita, nurmikenttiä, kappeli (jonne valitettavasti emme päässeet sisälle), kellotorni ja mitävielä. Ainoastaan älykköjen näköiset ihmiset puuttuivat (meitä lukuun ottamatta), koska oli kesäloma.

Maynoothin kampuksella on useampiakin puutarhamaisia alueita. Me osuimme yhteen sellaisista. Se oli valtavan suloinen ja jotakuinkin juuri sellainen, millaiseksi olen kuvitellut klassisen englantilaisen maalaispuutarhan. Ihan pappilameininkiä:

Huomaa piippalakikkimalliin leikatut pensaat.

Erityisesti kaikki niittymäiset jutut on aina minulle mieleen.

Siksi useampi tällainen kuva.

Powerscourtin puutarha

Saavuimme Irlantiin vilpoisessa sateessa. Seuraavana päivänä lepäilimme matkan rasituksia Emo Courtin leivosten merkeissä, ilma oli leppeä ja puolipilvinen. Olimme innoissamme ja kiittelimme säätä. Totesimme, että kun toinen tällainen päivä vielä tulisi, säät eivät jättäisi toivomisen varaa. Sitten toisena päivänä saapumisestamme lähdimme aamulla ajamaan Wicklow'n vuorien yli Powerscourtiin, koska aamu lupaili asiallista ilmaa. Perille päästyämme havaitsimme, ettei täydellisempää säätä voisi ollakaan. Onnittelimme itsejämme ja taivastelimme asiaa tavan takaa. (Onneksi menimme Powerscourtiin heti matkan alussa, sillä päivä päivältä päivittelyjemme määrä lisääntyi - samassa tahdissa kuin ilman lämpötila nousi. Jos olisimme jättäneet retken viikonlopulle, olisi ollut liian kuuma. Sitä paitsi meille olisi jäänyt liian vähän huomiokykyä ympäristön havainnointiin, kun kaikki energia olisi mennyt  melko epäintellektuelleihin keskusteluihin, joihin käytimme aikamme matkan loppupuoliskolla.

Ei voi olla totta!

Kuka olisi uskonut!

En voi käsittää tätä ilmaa!

Miten tämä on mahdollista!

Ei voi olla totta!

Tämä on aivan poikkeuksellista!

Monettako päivää tätä nyt on kestänyt?

En voi käsittää!

Jne.

Toistuu 5 min välein.)

Powerscourtin paikalla on ollut asumus 1200-luvulta alkaen. Siinä asui Le Poer -nimistä väkeä, josta talolle englannintui nimi. 1600-luvun alussa muuan Wingfield sai Powerscourtin ja 400 hehtaaria kuninkaallisena lahjoituksena. Perhe asui paikalla reilut 200 vuotta. 

1700-luvulla keskiaikainen linna muutettiin palladiolaisbarokkiseksi kartanoksi. (Se otti ja paloi pahasti 1970-luvulla. Sellainen on minusta omituista. Linnat ja kartanot kuuluisi palaa kaukana historiassa.) Puutarha on kehittynyt siitä sitten osa kerrallaan. Nykyään sieltä löytyy mammuttimaisia puita ja hiljaisia polkuja puiden ja atseleoiden ja rhododendronien keskellä, lampia, suihkulähteitä ja ruusuja ja ylipäätään kaikkea, mitä nuoret miehet ovat maantieteeltä tarvinneet kosintaa varten.

Puutarhan kartasta saa hyvän yleiskuvan alueesta ja kosiomaantieteestä.

Kuten sanottua, Powerscourtissa oli poikkeuksellisen hieno sää. Ja kamerassa latausta. Otollista. Kuvasin vähän liikaakin, ja jälkikäteen olen miettinyt, mitä jäi näkemättä, kun keskityin niin kovasti kameraan. Ei minulle saa antaa kameraa. Kamerat pitää pitää kaukana minusta. (En siis kuitenkaan oppinut mitään viime vuoden kamerattomasta henkevästä ympäristön tutkiskelemisesta.) Seuraavana parisenkymmentä kuvaa (valittu reilusta sadasta, olkaa hyvät).

Italialainen puutarha. Porrastettua puutarhanosaa rakennettiin 1800-luuvn jälkipuoliskolla 12 vuotta. Kai siinä oli vähän tallaamista ja laskemista, etteivät rinteet päässeet valumaan lampeen. Lopputulos on palatsimaisen loistelias. Porrastusten muoto ja linja avaavat talolta näkymän hosrisonttiin aivan täydellisellä tavalla. Alueen ainoa miinus on, että sillä ei voi suorittaa yksityistä polvikosintaa, ei myöskään lampikosintaa veneessä (pikkusiskoni huomio).

Jos tässä yritti kuherrella armaan kanssa, talosta oli esteettömät näkymät -> turha lampi.

Sokerotioppavuori horisontissa.

Alueella on patsas poikineen. Paikkaa isännöinyt suku keräili niitä.

Sukuvaakunan hevosista teetettiin oikeiden hevosten kokoiset patsaat. (Ei toimi joka pihassa.)

Tornilaakso (otollinen kosintoja ajatellen). Rikkailla on huvinsa. Yksi Wingfield sai päähänsä rakennuttaa puutarhaansa tornin oman ruokapöytänsä pippurimyllyn mukaan (vuonna 1911). Samainen Wingfield teetätti paljon muutakin. Istututti puita ja rakennutti japanilaisen puutarhan. Tornilaakso on hämmästyttävän eteläinen tunnelmaltaan. Ja siellä on älyttömän isoja puita. Kaikensorttisia havujuttuja, mitä Suomessa ei ole.

Tornin alapuolisessa laaksossa  on monta erilaista puuta ja pensasta. Selän takaisella puolella alkaa jättimäisten pohjoisamerikkalaisten puiden metsikkö.

Japanilainen puutarha (otollinen kosintoja ajatellen). Sinne pitäisi päästä joskus keväällä tai syksyllä. Mieluummin ehkä keväällä,  kun atsaleat kukkivat, koska niihin aikoihin kai kukkivat myös rhododendronit, ja niitä Powerscourtissa piisaa. (Ensimmäisellä vierailullani pari vuotta sitten toukokuussa rhodoissa oli vielä kukkajämiä, ja se jo antoi osviittaa, että paikalle kannattaisi tulla parhaaseen kukinta-aikaan.) Nyt japanilaisessa puutarhassa ei kauheasti kukkinut (kuten ei kukkinut viimeksikään), mutta eri vihreät ja erimalliset lehdet korvasivat kukkien puutteen. Kyllä Powerscourtin japanilainen puutarha on kaunein koskaan näkemäni monttu ja koko alueen kaunistus.

Japanin kultavaahteran lehvistö on paras kaikista.

Minä luulin, että esikot ovat kevätkukkia.

Lisää esikoita ja erilaisia kasveja.

Muuripuutarha (ei aivan otollinen yksityisille kosinnoille). Minulle tulee muuripuutarhoista mieleen Salainen puutarha, jota ympäröi turvalliset ja maailman loitolla pitävät muurit. Powerscourtin puutarhan muurit ovat kuitenkin niin etäällä toisistaan, ettei niitä edes oikeastaan tullut huomanneeksi. Harmillista, että muurien sisässä ei ole enää hedelmäpuita ja kasvimaita. Ne kotostuttaisivat aluetta. (Ihmeellistä, ettei edes kasvimaata. Kartanossa majaileva kahvio tarjoaa hyvää ruokaa. Mikseivät viljelisi porkkanoitaan vieressä?)

Muuripuutarhan toinen puolisko sisältää perennoja ja yrttejä tulvivat pitkät kukkapenkit suihkulähteellä höystettynä. Toinen puolisko koostuu lukemattomista ruusuista, joista osa on jaettu erilaisiin muodostelmiin ja loput ovat ihan vain riveissä ja köynnöksinä muureilla. Ruusutarha oli pökerryttävä kokemus kaikessa väriloistossaan ja huumaavassa tuoksussaan.

Nätti portti.

Yrttinen käytävä.

Kylventää yrttein ja muurein keskellä.

Ruusuja ruusun päälle (ja paljon tuoksua).

Lisää ruusuja.

Ruusuja välimerellisessä tunnelmassa.

Kylventää ruusujenkin keskellä.

Loppusanat. 1) Eivätkö kuvat todistakin poikkeuksellisen kauniista säästä? 2) Powerscourtiin pitää mennä joskus aikakausipuku päällä. Ehkei voi mennä renessanssipuvussa eikä edes empirepuvussa, kun tulee historiallisia vääristymiä. Mutta jossakin viktoriaanisessa viritelmässä päivävarjon ja ristipistotyön (tai maalaustelineen) kanssa sitä voisi mennä kanssavierailijoita hämmentämään. Enkä edes usko, että siitä kukaan liiemmin oikeastaan hämmentyisi. Muut ehkä lähinnä harmistuisivat, kun ovat itse pukeutuneet väärin.

Irlantilaisia kartanoita

Aluksi vaikutti siltä, että matka-asiat menee tosi paljon erilailla kuin suunniteltiin: Bussimatkalla kotoa pääkaupunkiseudulle matkalaukkuni katosi. Onneksi se sitten löytyi lopulta, ja aivan ajoissa (se otti varaslähdön lentokentälle). Matkalaukkusäikähdyksen jälkeiset asiainmuutokset eivät olleet laadultaan vakavia: 

1) Irlannissa piti olla vilpoisaa ja sadetta. Juu, oli. Saapumispäivänämme. Sitten alkoi helle ja auringonpaiste, jota äimistelimme päivästä toiseen ja noin kaksi kertaa tunnissa, nokkaa päälle. 

2) Meidän piti käydä Mount Usherin puutarhassa. Emme käyneet. Hyydyttiin. Eikä siinä helteessä olisi jaksanut ensin istua  ilmastoimattomassa autossa puolisentoista tuntia, sitten paahteessa kiertää puutarhaa ja lopulta istua uusiksi ilmastoimattomaan autoon. 

3) Meidän ei pitänyt käydä Castletown Housessa (en edes tiennyt semmoisesta ennen matkaa). Mutta käytiin.

Ja tämän pehmittelevän esipuheen jälkeen teksti jatkuukin kartanobloggauksena. Puutarhoista toisella kertaa.

Emo Court on piirretty paperille vuonna 1790, klassismin tyyliin. Eri asia sitten on, minä vuonna se rakennettiin ja milloin se valmistui. Ainakin nyt se oli jo valmis, ja pikemminkin rapistumaan päin. Siellä mahtaa olla ollut komiaa kartanon loistoaikoina. Me suuntasimme Emo Courtiin kahville. Kartanon kahvilassa on iso leivos- ja kakkuvalikoima.

Nurmikonleikkuu on paitsi tärkeää myös vaarallista.

Castletown House on vanhempi ja järeämpi talo kuin Emo Court. Castletown on valmistunut 1720-luvulla ja se on Irlannin paras talo laatuaan. Se on palladiolaista tyyliä. Kartanosta ostamani vihkosen mukaan palladiolainen tyyli tarkoittaa ainakin sitä, että keskellä on komia pääpytinki, jonka kummallakin puolella on siipirakennukset, keittiö toisella puolella ja talli toisella. Lisäksi se tarkoittaa muutakin. Tyylin esikuva on kotoisin Italiasta. (En saanut talosta asiallista kokokuvaa, sillä sitä varten minulla olisi pitänyt olla nosturi niityllä. Mutta linkistä näkyy, millainen talo on kyseessä. Linkin sivulla on muuten video, jossa on laadukas esittely talosta. Klikkaamalla video suurenee vähän, mutta valitettavasti vain vähän.)

Kartanon alkuvuosikymmeninä yksi sun toinen perijöistä kuoli. Vuonna 1759 taloon muutti 21-vuotias Thomas Conolly ja hänen 15-vuotias vaimonsa Lady Louisa. Viimeksi mainittu pisti tuulemaan. Louisa sisusti ja rakennutti ja vaihtoi vinkkejä sisarensa Emilyn kanssa, joka asui naapurikartanossa ja sisusti ja rakennutti vielä enemmän. Louisa ja Emily kuuluivat kuuluisaan Lennoxien sisarussarjaan, joista BBC on tehnyt draamasarjankin (The Aristocrats). Kuuluisia he kai olivat siksi, että heillä oli sininen veri ja värikäs elämä.

Tässä on keittiösiipi.

Me vierailimme talossa, koska se oli Mount Usherin puutarhaa lähempänä ja koska kartanot on kivoja ja niistä saa sisustusvinkkejä (nukkekotiin). Kuvasimme talossa nolon paljon (yksin minä otin 125 kuvaa), jonka vuoksi oli vaikea valita tähän kuvia. Tässä raju tiivistelmä:

Castletown Housen eteinen on hippusen keskimääräistä avarampi.

Lady Louisa rakennutti rappuset. Ne maksoivat 280 puntaa, joka oli siihen aikaan keskimääräistä isompi summa maksaa rappusista. Työmiehen vuosipalkka oli siinä 8 punnan hujakkeilla.

Punainen olkkari (drawing room), jonka Lady Louisa remontoitutti.

Louisa sisustutti myös Vihreän edustushuoneen (kutsutaan drawing roomia nyt niin).

Louisan budoaari oli epämuodollinen olohuone naisväelle.

Ensimmäisen kerroksen edustushuoneita yhdistää käytävä.

Print Room. Niinikään Lady Louisan tekosia. 1700-luvulla(kin) keräiltiin kuvia ja liistrattiin ne seinille. Louisa keräsi kuvia muutaman vuoden, ja seinälle päätyi paitsi sukulaisia myös suosikkinäyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Castletownin Print Room on Irlannin ainoa kokonaan säilynyt.

Lady Louisa muutti kaksi pienempää huonetta ruokasaliksi. Huoneessa on peili, jonka rikkoi korttipeliin osallistunut paholainen. Ystäväni kommentti asiaan oli osuva: kotiin palaavan vaimon täytyy kyllä jaksaa kuunnella kaikenmoisia selityksiä.

The Long Gallery on myös pääasiassa Lady Louisan jäljiltä. Tämä valtavan suuri huone oli vapaamuotoinen seurusteluhuone. Jotenkin vähän vaikea kuvitella.

Carton House on kivenheiton päässä Castletown Housesta (kivenheitto tietysti on vähän laaja käsite, ja ehkä epätoimivakin kahden mammuttimaisen kartanon yhteydessä; esimerkiksi Castletown on 220 hehtaaria). 1700-luvun jälkipuoliskolla Cartonia emännöi Lady Emily, Castletownin Louisen isosisko. Emily synnytti parisenkymmentä lasta (joista yksi alkoi kirjamellisesti kapinalliseksi), remontoitutti taloa, rakennutti puistoa ja oli kaikin puolin aikaansaava. Aiemmin mainitsemani BBC:n draamasarjan päähenkilö on juuri Emily, ja sarjaa kuvattiin Cartonissa.

Carton House.

Talossa on nykyään hotelli ja sitä ympäröi kalliin näköinen golfkenttä.

Matkakuume on inha tauti

Olen ajatellut matkaa nyt kolme kuukautta joka päivä ja aloin pakkaamisen jo monta päivää sitten  ja eilen pakkasin loppuun ja nyt olisi kaikki valmiina ja kotikin siistinä. Ja nyt sitten tietysti ei yhtään tekisi mieli jättää kotia. Kun se kerran on siisti ja pihalla auringossa kukkii ja tuoksuu ruusupuskat, ja liljat kukkii kanssa, ja kesäkukat ja keltainen puutarhakalusto loistavat räikeinänsä iloa, ja sisällä on pöydällä tuoksuva kukkakimppu, jossa on vaaleanpunaisia ruusuja ja viimeiset juhannusruusut ja muutama sininen ruiskaunokki ja jotakin toista sinistä kukkaa (monivuotista), ja se on kaunis.

Inhoan matkakuumetta, joka tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi kaikkeen. Lähteminen ei ole hyvä. Kotona oleminen ei ole hyvä. Mikään tekeminen ei suju. Ja yöuni menee. Olen tässä epäotollisessa henkisessä tilassa piirtänyt pihasuunnitelmaani. No ei tule hyvä. Olen piirtänyt sen neljä kertaa, mutta jokainen suunnitelma on ruma. Siis. Suunnitelma on hyvä (minusta). Piirustukset ovat rumia (ihan objektiivisestikin  tarkasteltuna).

Menen nukkumaan. Toivottavasti huomenna sataa. Koti on aina kivoin jättää vesisateessa.