Russborough House

Russborough House sijaitsee Irlannissa, Wicklow'n kreivikunnassa, lähellä Blessingtonin (terveydeksi) pikkukaupunkia. Kartano on rakennettu 1700-luvun puolivälissä palladiolaiseen tyyliin. Rakennuttaja oli Milltownin ensimmäinen jaarli, joka oli innokas taiteen kerääjä. Loput faktat voi helposti lukea Wikipediasta. Minä nimittäin en muista oppaan puhumisista mitään (paitsi pari asiaa),  enkä älynnyt ostaa mitään kartanoa esittelevää lärpäkettä museokaupasta.

Oppaan puheista muistan nämä:

1) Milltownin jaarli rakennutti talon, koska hänen Dublinissa oleva kaupunkiasuntonsa ei ollut kyllin iso hänen taidekokoelmalleen. TAI sir Alferd Beit osti talon Milltownin suvulta 1950-luvulla, koska hänen Dublinissa oleva kaupunkiasuntonsa ei ollut kyllin iso hänen taidekokoelmalleen. Nimittäin sekä jaarli että sir olivat taidekeräilijöitä, enkä mitenkään muista, kumpi joutui pulaan taidekokoelmansa kanssa.

2) Joku juttu Russboroug'ssa oli jonkun päätyö. Joko koko talo arkkitehtinsä tai sitten kipsikoristelut tekijäinsä (Lafranchinin veljekset) tai joku asia. 

Johtopäätös. Tämmöinen todistaa häpeällistä keksittymättömyyttä ja oppaan kunnioittamattomuutta turistilta.

Russborough nokkospusikosta piikkilanka-aidan välistä digipokkarilla kuvattuna. Sanovat talon olevan Irlannin pisin (viittaavat kai kartanoihin). Julkisivun mittä on 210 metriä. Palaan aiheeseen tuonnemmin.

Palladiolaiseen tyyliin pääpytingin molemmin puolin on sivupytingit. Tässä oikeanpuoleisessa oli ennen keittiösiipi.

Päärakennus vähän lähempää.

Ja ihan edestä.

Tietysti portaita koristaa leijonat. Ja katonrajaa hautauurnat. (No ei.)

Mielestäni leijona vaikuttaa vähän omistushaluiselta suhteessa portaiden pylvääseen.

Sitten aiheeseen Russborough Housen pituus. En lainkaan epäile, etteikö se olisi 210 metriä pitkä ja etteikö se olisi Irlannin pisin talon pituus. Mutta ystäväni ja minä mietimme, miten se 210 metriä lasketaan. Talon ja sivusiipien yhteismitta? Vai lasketaanko hommaan mukaan koko näyttävä fasadi porttirakennuksineen?

Nyt näet on niin, että olemme yhdessä ja erikseen (no, ystäväni erikseen, minä vain yhdessä) vierailleet sekä Carton Housessa, Castletown Housessa että Russborough'ssa. Ja meidän kummankin tuntuma äkkiseltään on, että Carton on niistä massiivisin ja Russborough pienin. Massiivisuus tietystikään ei tarkoita vielä pituutta. Mutta kävely Castletown Housen editse tuntui vievän enemmän aikaa ja energiaa kuin kävely Russborough'n editse. Ehkä meillä oli Castletown Housessa enemmän nälkä? Ehkei tuntumaan voi luottaa? Ehkei silmiinkään kannata luottaa? Arkkitehdit kun osaavat huijata. Ja mittasuhteet nyt katoavat aivan hukkaan, kun kävelee ison rakennuksen pihalla (tai sen sisällä).

Nämä on näitä hankalia asioita. Ilman mittakaavoja on vaikea tietää, onko toinen mammuttimaisesti isompi kuin toinen. Mutta Russborough'ssa (yllä) on 7 ikkunaa rivissä. Castletown Housessa (alla) yksitoista. Russborough'ssa on alhaalla talon pituudelta kolme huonetta etupuolella ja kolme huonetta takapuolella taloa (plus välissä portaat ja yksi huone). Castletown Housessa on edessä neljän ikkunan mitalta ruokasalia (pohjapinta-ala yli 80 neliömetriä...), sitten viiden ikkunan ja oven mitalta aulaa ja portaikkoa ja sitten parit pikkuhuoneet. Talon takapuolella on kaksi mammuttimaista huonetta (n. 70 neliötä) ja pari pienempää huonetta (isompia kuitenkin kuin kotikaksioni) ja vielä surkean pikkuruinen 24 neliömetrin huone. Ja pikkupikkupikkuriikkinen 12 neliömetrin komero. Ja Russborough'sta kerrottiin, kun kysyin, että talon kokonaispinta-ala on noin 900 neliömetriä (viittaa oletettavasti päärakennuksen kahden kerroksen yhteispinta-alaan). Castletown Housen päärakennuksen yhden kerroksen pohjapinta-ala on siinä 840 neliömetrin paikkeilla. (Kahdessa edustuskerroksessa siis riittää neliöitä...) Johtopäätös. Kyllä silmään silti voi luottaa, vaikkei talon kylkeen olisi merkitty mittoja. Takaraivollaankin näkee, kumpi kuvan päärakennuksista on isompi.

Kohtuullisen pitkä kuvatekstini teki nyt selväksi, että kahdesta talosta toinen on isompi. Edelleenkään se ei tietysti tarkoita, että se olisi koko rakennuskompleksiltaan pidempi. Mutta tässä nyt syntyi jonkin näköinen mittakaavaperusta kuitenkin. Siltä pohjalta siirtykäämme seuraavaan kuvaan:

Ylinnä Castletown House, suuri. Keskellä Carton House. Suurempi. Alinna Russborough House, pienin. Cartonin määrittelen suurimmaksi (ja päärakennuksen pisimmäksi) siksi, että siinä on saman verran ikkunoita rivissä kuin Castletown Housessa, mutta Cartonissa ne ovat piirun verran harvemmaltaan, ja etenkin päädyissä ikkunoiden  ympärillä on ekstratilaa. Sitä paitsi ystäväni, joka tuntee kaikki kolme taloa hyvin, sanoo, että Carton on niistä selvästi suurin. Sitä pohjaa vasten. Miten ihmeessä Russborough on näistä taloista pisin? (Valitettavasti minulla ei ole siitä suoraan edestä otettua kuvaa.) Russborough'ssa ja Castletown Housessa kummassakin on sivusiivet, joissa on mittaa seitsemän ikkunan verran. Äkkiseltään kummankin kartanon sivurakennukset ovat melko samankokoiset. Cartonin sivurakennuksissa on kahdeksan ikkunaa. Eivät ne ainakaan pienempiä ole kuin kahden toisen kartanon sivusiivet. Talojen kokonaismittaan vaikuttaa päärakennusta ja sivurakennuksia yhdistävät käytävät. Russborough'n pylväskaari tuntuu äkkiseltään pidemmältä kuin Castletown Housen. Cartonin suoraa käytävää en osaa verrata kaareen. Siihen ei silmä sano mitään. Mutta vaikka Cartonin päärakennuksen ja sivusiipien välit olisivatkin lyhyemmät kuin Russborough'n, ei ero olisi niin iso, että se tekisi Russborough'n pää- ja sivurakennusten yhteismitan Cartonin vastaavaa mittaa pidemmäksi.

Toisen melko pitkän kuvateksti jälkeen mielessäni on seuraavat ajatukset:

Irlantilaiset ovat vahingossa laskeneet toisien talojen pituuksia metreissä ja toisien jaloissa (tms).

Mittaaja on ollut yhtä lahjaton mittaamisessa kuin minä.

Minä olen puusilmä.

Logiikkani pettää.

Irlantilainen talon pituuden laskutapa ottaa mukaan aidat ja portit. Joka on tosi outoa.

Ystäväni pisti viestiä Russborough'n ja diplomaattisesti kysyi, miten talon pituus on laskettu (se on: mitä pituuteen lasketaan mukaan). Russborough'sta ei ole vastattu. Se voi olla vahinko vain. Tai sitten ne ovat siellä lahjoneet maanmittaajan ja pelkäävät skandaalia.

Tuli taas kirjoitettua epäolennaisesta asiasta erittäin paljon.

Toisella kertaa Russborough'n sisätiloihin. Olkoonkin talon pituus millainen tahansa, sisätiloissa ei ole prameudessa pihtailtu.

 ---

8.10. On siitä jo aikaa, kun ystävä ilmoitti, että vastasivat hänen sähköpostiinsa Russborough'sta. Vahvistivat, että talon mitta on mikä on, mutta eivät kertoneet, mistä mihin se mitta on (siis esim. portilta portille vai sivusiiveltä sivusiivelle). Sanoivat ottavansa selvää, mikä on Cartonin ja Castletownin pituus. Siispä Russborough'n maine on puhdistettu. Eivät pelkää skandaalia.

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 2. Japanilainen puutarha.

Japanilainen puutarhani on ihan tavallisen rivitalon takapihalla. Minulla kiemurtelee siellä laattakivettyjä filosofisia polkuja. Niiden välissä on erivärisiä ja -kokoisia seestyneitä japaninhappomarjoja, erilaisia henkistyneitä heiniä ja kaunislehtisiä perennoja, hauskoja mutta syvällisiä maanpeittokasveja, ajatuksia herättäviä kiviä ja ruukuissa levollisia asioita, kuten japaninvaahteroita. Puutarhassani on ruukkuvaahteroiden lisäksi myös maassa pärjääviä japanilaisia vaahterapensaita sekä atsalea tai rhodo, joka kukkii iloisissa väreissä, ja kirsikkapuu, omenapuu ja luumupuu, joiden kukkiessa taivas on aina sininen. Mäntykin on. Ja tietenkin bonsai-puita, jotka pysyvät yliluonnollisesti hengissä (talvet tietty sisällä).

Lisäksi japanilaisessa puutarhassani on pagodimainen huvimaja. Siellä tietysti juodaan jasmiiniteetä ja oolongia, vaikka ne eivät olekaan japanilaisia, ja senchaa. Keskustelut huvimajassa käydään haikumaisin lausahduksin, tunnelma on sees ja jokainen teenjuoja viisas.

Syvällinen kivinen koriste-esine, filosofisia esikoita sekä henkisyyttä hehuva pagodi Powerscourtin japanilaisessa puutarhassa. Tämä ja seuraavat kuvat: minä itse.

Kaikkein tärkeimpänä: puutarhassani on vettä. Joo. Ei silti mikään iso rivitalotakapiha. Katsokaas, kun pagodi on pieni ja kaikki viisaasti järjestetty, kyllä mahtuu. Se, mikä ei ole polkua ja kukkapensasheinäaluetta, on vettä. Menee liioittelun puolelle kasvattaa vedessä punakullanvärisiä kaloja, joten jätetään ne pois.

Powerscourtinkin japanilaisessa puutarhassa on vettä. Omassani vesi on lampimainen. Mutta kyllä se jollakin systeemillä kiertää, että saamme nauttia lorinasta ja kärsiä sitten sen ja teen aiheuttamasta vessahädästä.

Tätä minulla ei ole, sillä se ei käsittääkseni pärjää Suomessa. Ei ainakaan näin suureksi. Japanin kultavaahtera Powerscourtissa.

Omenapuu ilahduttaa juuri nyt

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 1. Maisemapuutarha.

Ylen TV1:llä on menossa  Alan Titchmarshin puutarhasarja, Kartanopuutarhojen aatelia.  Sarja sopii kuin nenä päähän tämänkeväiseen kartanoteemaani. Titchmarsh esittelee ohjelmansa neljässä osassa neljä epärealistisen hienoa puutarhaa: ensin 1600-luvun muotopuutarhan, sitten 1700-luvun maisemapuutarhan, kolmantena 1800-luvun viktoriaanisen puutarhan, ja lopuksi päästään 1900-luvulle. Innostuin aiheesta niin, että aloin miettiä epärealistisia ja rajoittamattomia puutarha-ajatuksia. Aloitan ajatusleikkini luultavasti kaikkein epärealistisimmasta päästä.

Maisemapuutarha. Vakavasti ajatellen kaikista erilaisista puutarhoista valitsisin itselleni mieluiten pesunkestävän* maisemapuutarhan. Minulla on nimittäin teoria, että mikä muu puutarha tahansa on sovitettavissa vähän millaisiin tuloihin ja olosuhteisiin tahansa, mutta aitoa maisemapuutarhaa ei voi olla, ellei suorastaan ole hukkumaisillaan mammonaan. Niin että jos minulla olisi sellainen, minulla olisi luultavasti muutama sata hehtaaria maata ja pari tuhatta neliötä, ainakin, kartanoa. 

Capability Brownin suunnittelema maisema Blenheimin palatsin ympärillä. (Kuvalähteenä Wikipedia. Kuvan tekijänoikeudet ovat vapaat.)

Maisemapuutarha oli juttu, joka syntyi 1700-luvulla. Ilman mitään vakuuttavia lähteitä päättelen, että samoin kuin kepeä rokokoo 1700-luvulla kampitti muhkean 1600-luvun barokin, maisemapuutarha tuli vastaliikkeeksi muotopuutarhalle (Alan Titchmarshin mukaan kaikki 1700-luvun jälkeinen puutarhurointi perustuu tuohon, että puutarha vapautui muodoista). Sekä muoto- että maisemapuutarha nähdäkseni edustivat aikansa yleisiä esteettisiä ihanteita. Ja kun vielä muistetaan, että Rousseau selitti juurikin 1700-luvulla sitä "takaisin luontoon" -ajatustaan (sillä Rousseau eli 1700-luvulla), tämä minun lukion yleissivistävään oppimäärään perustuva päätelmäni on valmis. 

Maisemapuutarhassa homman nimi oli, että laaja maisema otettiin osaksi puutarhaa. Tai se muodosti puutarhan. Jotakin sellaista. Käytännössä tällaiset puutarhat ovat (niitä siis on vielä jäljellä) avaria ja vihreitä, niissä on mahtavia kumpuilevia nurmikenttiä, näyttäviä puurykelmiä ja metsiköitä sekä tietysti järviä ja lampia, ja niiden ja ympäröivän maiseman raja on huomaamaton. Nykyihmisen silmiin maisemapuutarha tuntuu enemmänkin puistolta.

No niin. Edellä mainitsemani vaatii jonkin verran maata. Ja maata ei saa ilmaiseksi. Mutta väittäisin, että se nyt kuitenkaan ei ole kynnyskysymys. Maisemapuutarha alkaa maksaa rahaa siinä vaiheessa, kun sitä rakennetaan. Titchmarsh esitteli ohjelmassaan Stowe-nimisen kartanon 160-hehtaarista puutarhaa. Sinne oli kaivettu 4-hehtaarinen järvi. (Kuulemma 20 lapiomiestä kaivoi järveä puolitoista vuotta. Järven alta raivattiin pois yksi kylä pappiloineen; tämä homma on osattu siis aina.) Sinne oli siirretty maata (varmaan järvimontusta ainakin) tekemään mäkiä. Istutettu metsiä (siirtämällä puut muualta sinne, ei kiva sille muulle). Ja rakennettu tsiljoona huvimajaa (moni omakotitalon kokoisia), mammuttiluola, goottilaisen katedraalin näköinen älyttömän iso pömpeli, torni ja hieno silta. Ja niin edelleen. Lopputulos on avara, luonnonmukainen, yksinkertainen, hengittävä. Mutta ihan kaikki, mitä puutarhaan pykättiin, tehtiin hysteerisen matemaattisen tarkkuuden ollessa vallitsevana lähtökohtana. Siis jokainen mäki ja notko, puun ja rakennuksen sijainti, ihan kaikki oli mietitty matemaattisten sääntöjen ja vatupassin ja harpin ja kultaisen leikkauksen kanssa.

Minun maisemapuutarhani suunnittelee siis joku muu. Minulla oli lyhyt matikka.

Itse asiassa. Minun maisemapuutarhani on suunnitellut joku muu. Joskus 250 vuotta sitten (jos miinustetaan vuodesta 2014 tuo 250 vuotta, eikö päästäkin 1700-luvulle?). Minun maisemapuutarhani on jo siis valmis, ja sen puut ovat todella, todella, erittäin todella ihastuttavan suuria. Suorastaan auktoriteetteja. Koska tykkään puolenhehtaarinemetsämäisistä suurista jalopuista, puutarhani sijaitsee Englannissa. Ja koska pidän merestä, puutarhani sijaitsee Englannissa kanaalin rannalla, jossakin Hampshiressa, Somersetissa, Sussexissa tai Devonissa.

Puutarhassani on nurmikenttäisiä ja puiden täplittämiä notkoja, mäkiä ja solia.  Siellä on järvi, jossa voi soudella ja jossa on lumpeita sopivasti muttei vesikäärmeitä eikä muitakaan käärmeitä. Järvessä on tietenkin saari ja saaressa huvimaja puiden katveessa. Puutarhan suojaisessa notkelmassa on lampi, jossakin menee joki, jonka ylitse menee yhdessä kohtaa katettu kivinen kaarisilta. Muut sillat voivat olla vaatimattomampia, mutta kivisiä nekin, sillä puiset lahoavat niin älyttömän nopeasti. Mikään puutarha ei ole mitään, jos siellä ei ole puroa, joten minullakin on puro, ja sen yli menee pieni puusilta, jota uusitaan aika usein. 

Puutarha rajoittuu mereen. Penkillä rantajyrkänteen reunalla (ei liian lähellä reunaa) on rentouttavaa katsella veden välkettä. Rentouttavaa on toki myös huvimajassa pienellä kukkulalla. Huvimajasta näkee puiden ja notkojen yli merelle, ja siellä on mieluisaa juoda iltapäiväteetä pikkurilli pystyssä. Hyvässä seurassa. Ja seuralla ehkä aikakausipuku päällä. Vaikkapa empireä. Keväällä paras paikka rentoutumista silmälläpitäen on ehka huvimaja, joka on keskellä alppiruusumetsää. Tosin kevään lumikelloinen metsä ei sekään nosta sykettä (paitsi korkeintaan ilosta).

Maisemapuutarhassani on toki grotto. Siis luola. Mutta se ei ole liian kalkkikivinen ja karmiva. Se on enemmänkin rakennetun oloinen. Siellä on suloisen viileää kuumina kesäpäivinä, kun on hyytynyt kesken puutarhakierroksen. Luulen, että grottossani on sopiva säilö viileitä juomia varten. Ah, raparperimehua ja kivennäisvettä, niitä ihminen kaipaa, kun on hyytynyt helteisenä kesäpäivänä! Ihanat majoneesivoileivät varmaankaan eivät ole turvallisia varastoitavaksi odottamaan spontaania nautintaa, mutta sillä välin kun länträän itselleni (ja seuralleni) raparperimehua, ehtii hovimestari tuoda (vaikkapa sähköisellä pikkuisella kärryllä ajaen) tarjottimellisen tanskalaisia ja englantilaisia voileipiä. (Minun leivilleni ei katkarapuja.)

Minä alan viihtyä puutarhassani.

Syksyisin pidän kunnon naamiaiset, ja luola, huvimajat, lampi, järvi ja polunvarsien puut valaistaan lyhdyin. Järven rannalla grillataan vartaissa lihaa ja jossakin vaiheessa kamariorkesteri soittaa eleganttia eikä yhtään surumielistä musiikkia. Muttei lähellä grillauspaikkaa, tai ei ainakaan samanaikaisesti grillauksen kanssa, sillä minusta lihankäry ja elegantti musiikki aiheuttavat riitelyä aistien välillä. Ilta päättyy tietenkin ilotulitukseen, jota katsotaan yhdessä kukkulalla olevan huvimajan luota.

Stourheadin maisemaa. (Kuvalähde: Wikipedia. Kuva: Hans Bernhard.)

Sitä voisi suunnitella pieneen rivitalopihaankin 1600-luvun muotopuutarhan kera topiarististen pensaiden ja puiden. Ja minipihaan saisi ainakin yhden puun hedelmätarhan ja keittiöpuutarhan ja englantilaisen mökkipuutarhakukkaiston. Mutta entä jos haluaa 1700-luvun maisemapuutarhan? Mitä jos siihen tulee pakkomielle? Täytyy olla tosi varuillaan, ettei halua justiinsa maisemapuutarhaa! 


*) Mieheni mukaan pesunkestävä puutarha kuulostaa muoviselta. 

Uusi, lukuystävällisempi look...

...migreenialttiille lukijoille! Olkaa hyvät.

Takapihan kevät

Yhtenä aamuna luumupuu ei kukkinut. Ja muutamaa tuntia myöhemmin se kukki jo täyttä häkää. Sitten se alkoi tuoksua ja sitten tuli sade ja sitten tuoksui vielä enemmän.

Ötököitä on taas. Puussa ja maassa ja sisällä. Ja kissalla on kivaa. Ötököilläkin varmaan.

Kevään vihreä on paras vihreä. Etenkin iltavaloa vasten. Kännykkäkameralla valitettavasti ei pysty parempaan. (Jos minulla olisi järjestelmäkamera, ottaisin tietysti häkellyttävän täydellisiä kuvia.)

Seuraavana päivänä ruohonleikkuri lähti käyntiin (eikä sitä aiemmin yritettykään). Nyt takapihalla voisi golfata (muka), mutta ruoho ei ole enää yhtä kaunis.

Kohta saa piirakkaa! Tätä ainakin tulee ikävä muuton jälkeen! Tulee hiljaisuuttakin ja kuoveja, ja aitaa, jolla kissa istuksii, syreeniä, jonka juurella kissa nukkuu, luumupuuta, joka kukkii, ja montaa muuta.

Klassikkokuvattava sateen jälkeen:

Ja tässä meidän kukkaloistomme. Vähän jäljessä englantilaisesta mökkipuutarhasta, esimerkiksi.

Olisi kiva jos elämä sujuisi kuin leffoissa

Tarkoitan nyt keveähköjä draamoja ja komedioita, tietenkin.

Minä olen sitä mieltä, että jos minun elämäni sujuisi kuin leffoissa, olisi loppuratkaisun aika. Katsojat olisivat jo tässä vaiheessa leffaa sitä mieltä, että päästäisivät tuon nyt pälkähästä, jotta tämä voisi joskus loppua.

Nyt olisi saumaa sille, että lehdessä tai Facebookissa olisi ilmoitus kissakuvakilpailusta. Lainaisin ystävältä hyvää kameraa ja osallistuisin kilpailuun lähettämällä hienon kuvan Arthurista, joka nappaa ilmalennosta paperitollon kuin baseballsankari. Se kuva voittaisi kilpailun ja joku Yankees-fani näkisi sen ja lähettäisi kuvan Yankeesin Facebookiin tai Twitteriin. Koko joukkue rakastuisi Arthuriin ja niiden manageri haluaisi Arthurista niille maskotin. Kertoisin, että homma käy, mutta Arthur ei lennä täältä kyllä minnekään. Mutta se ei haittaisi niitä. Ne tulisi tänne ottamaan siitä kuvia ja videoita, ja me saataisiin siitä ihan mukavasti rahaa ja voisimme valita vuokra-asuntovalikoimasta kivan 60-neliöisen rivitalon rauhalliselta alueelta. Sitten Yankeesin ottelua katsova Whiskasin markkinointipomo keksisi Arthurin ja haluaisi sen kissanruokamainokseen. Me mietittäisiin hetken, että halutaanko myydä Arthurin naama ylikansalliselle firmalle, jonka kissanruokalaatu ei vastaa kunnon itsetehtyä kissanruokaa tai kissan itse nappaamaa hiirtä. Mutta mammona veisi voiton ja me saisimme taas rahaa. Ja kaikkien sponsorisopimusten vuoksi uskaltaisimme ostaa 70-neliöisen hauskan vanhan puisen mökin, jossa on kuisti ja pihassa pieni sauna tai ainakin vaja. Pihamaa ei olisi suuri, koska en jaksaisi hoitaa suurta pihaa, mutta siinä olisi kuitenkin joitakin vanhoja puita ja tilaa kunnon perennapenkeille. Mökki olisi rauhallisen omakotitaajama-alueen laidalla, pienen metsän reunassa, ja siitä polkisi pienen eteläsuomalaisen kaupungin keskustaan kymmenessä minuutissa. Siellä sitten mökin kuistin kaiteella Arthur paistettelisi matala-aurinkoista iltapäivää ja elokuvakamerat pakittaisivat kauas ylös korkealle ja puiden latvoissa olisi kultainen valo ja minä tulisin mökistä ulos teekuppi kädessä nielemään lääkkeitäni ja työllistynyt iloinen mieheni polkisi portista sisään ja sitten elokuva loppuisi ja kaikki olisivat tyytyväisiä.