Puutarha-ajatusleikkejä, osa 2. Japanilainen puutarha.

Japanilainen puutarhani on ihan tavallisen rivitalon takapihalla. Minulla kiemurtelee siellä laattakivettyjä filosofisia polkuja. Niiden välissä on erivärisiä ja -kokoisia seestyneitä japaninhappomarjoja, erilaisia henkistyneitä heiniä ja kaunislehtisiä perennoja, hauskoja mutta syvällisiä maanpeittokasveja, ajatuksia herättäviä kiviä ja ruukuissa levollisia asioita, kuten japaninvaahteroita. Puutarhassani on ruukkuvaahteroiden lisäksi myös maassa pärjääviä japanilaisia vaahterapensaita sekä atsalea tai rhodo, joka kukkii iloisissa väreissä, ja kirsikkapuu, omenapuu ja luumupuu, joiden kukkiessa taivas on aina sininen. Mäntykin on. Ja tietenkin bonsai-puita, jotka pysyvät yliluonnollisesti hengissä (talvet tietty sisällä).

Lisäksi japanilaisessa puutarhassani on pagodimainen huvimaja. Siellä tietysti juodaan jasmiiniteetä ja oolongia, vaikka ne eivät olekaan japanilaisia, ja senchaa. Keskustelut huvimajassa käydään haikumaisin lausahduksin, tunnelma on sees ja jokainen teenjuoja viisas.

Syvällinen kivinen koriste-esine, filosofisia esikoita sekä henkisyyttä hehuva pagodi Powerscourtin japanilaisessa puutarhassa. Tämä ja seuraavat kuvat: minä itse.

Kaikkein tärkeimpänä: puutarhassani on vettä. Joo. Ei silti mikään iso rivitalotakapiha. Katsokaas, kun pagodi on pieni ja kaikki viisaasti järjestetty, kyllä mahtuu. Se, mikä ei ole polkua ja kukkapensasheinäaluetta, on vettä. Menee liioittelun puolelle kasvattaa vedessä punakullanvärisiä kaloja, joten jätetään ne pois.

Powerscourtinkin japanilaisessa puutarhassa on vettä. Omassani vesi on lampimainen. Mutta kyllä se jollakin systeemillä kiertää, että saamme nauttia lorinasta ja kärsiä sitten sen ja teen aiheuttamasta vessahädästä.

Tätä minulla ei ole, sillä se ei käsittääkseni pärjää Suomessa. Ei ainakaan näin suureksi. Japanin kultavaahtera Powerscourtissa.

Omenapuu ilahduttaa juuri nyt

Puutarha-ajatusleikkejä, osa 1. Maisemapuutarha.

Ylen TV1:llä on menossa  Alan Titchmarshin puutarhasarja, Kartanopuutarhojen aatelia.  Sarja sopii kuin nenä päähän tämänkeväiseen kartanoteemaani. Titchmarsh esittelee ohjelmansa neljässä osassa neljä epärealistisen hienoa puutarhaa: ensin 1600-luvun muotopuutarhan, sitten 1700-luvun maisemapuutarhan, kolmantena 1800-luvun viktoriaanisen puutarhan, ja lopuksi päästään 1900-luvulle. Innostuin aiheesta niin, että aloin miettiä epärealistisia ja rajoittamattomia puutarha-ajatuksia. Aloitan ajatusleikkini luultavasti kaikkein epärealistisimmasta päästä.

Maisemapuutarha. Vakavasti ajatellen kaikista erilaisista puutarhoista valitsisin itselleni mieluiten pesunkestävän* maisemapuutarhan. Minulla on nimittäin teoria, että mikä muu puutarha tahansa on sovitettavissa vähän millaisiin tuloihin ja olosuhteisiin tahansa, mutta aitoa maisemapuutarhaa ei voi olla, ellei suorastaan ole hukkumaisillaan mammonaan. Niin että jos minulla olisi sellainen, minulla olisi luultavasti muutama sata hehtaaria maata ja pari tuhatta neliötä, ainakin, kartanoa. 

Capability Brownin suunnittelema maisema Blenheimin palatsin ympärillä. (Kuvalähteenä Wikipedia. Kuvan tekijänoikeudet ovat vapaat.)

Maisemapuutarha oli juttu, joka syntyi 1700-luvulla. Ilman mitään vakuuttavia lähteitä päättelen, että samoin kuin kepeä rokokoo 1700-luvulla kampitti muhkean 1600-luvun barokin, maisemapuutarha tuli vastaliikkeeksi muotopuutarhalle (Alan Titchmarshin mukaan kaikki 1700-luvun jälkeinen puutarhurointi perustuu tuohon, että puutarha vapautui muodoista). Sekä muoto- että maisemapuutarha nähdäkseni edustivat aikansa yleisiä esteettisiä ihanteita. Ja kun vielä muistetaan, että Rousseau selitti juurikin 1700-luvulla sitä "takaisin luontoon" -ajatustaan (sillä Rousseau eli 1700-luvulla), tämä minun lukion yleissivistävään oppimäärään perustuva päätelmäni on valmis. 

Maisemapuutarhassa homman nimi oli, että laaja maisema otettiin osaksi puutarhaa. Tai se muodosti puutarhan. Jotakin sellaista. Käytännössä tällaiset puutarhat ovat (niitä siis on vielä jäljellä) avaria ja vihreitä, niissä on mahtavia kumpuilevia nurmikenttiä, näyttäviä puurykelmiä ja metsiköitä sekä tietysti järviä ja lampia, ja niiden ja ympäröivän maiseman raja on huomaamaton. Nykyihmisen silmiin maisemapuutarha tuntuu enemmänkin puistolta.

No niin. Edellä mainitsemani vaatii jonkin verran maata. Ja maata ei saa ilmaiseksi. Mutta väittäisin, että se nyt kuitenkaan ei ole kynnyskysymys. Maisemapuutarha alkaa maksaa rahaa siinä vaiheessa, kun sitä rakennetaan. Titchmarsh esitteli ohjelmassaan Stowe-nimisen kartanon 160-hehtaarista puutarhaa. Sinne oli kaivettu 4-hehtaarinen järvi. (Kuulemma 20 lapiomiestä kaivoi järveä puolitoista vuotta. Järven alta raivattiin pois yksi kylä pappiloineen; tämä homma on osattu siis aina.) Sinne oli siirretty maata (varmaan järvimontusta ainakin) tekemään mäkiä. Istutettu metsiä (siirtämällä puut muualta sinne, ei kiva sille muulle). Ja rakennettu tsiljoona huvimajaa (moni omakotitalon kokoisia), mammuttiluola, goottilaisen katedraalin näköinen älyttömän iso pömpeli, torni ja hieno silta. Ja niin edelleen. Lopputulos on avara, luonnonmukainen, yksinkertainen, hengittävä. Mutta ihan kaikki, mitä puutarhaan pykättiin, tehtiin hysteerisen matemaattisen tarkkuuden ollessa vallitsevana lähtökohtana. Siis jokainen mäki ja notko, puun ja rakennuksen sijainti, ihan kaikki oli mietitty matemaattisten sääntöjen ja vatupassin ja harpin ja kultaisen leikkauksen kanssa.

Minun maisemapuutarhani suunnittelee siis joku muu. Minulla oli lyhyt matikka.

Itse asiassa. Minun maisemapuutarhani on suunnitellut joku muu. Joskus 250 vuotta sitten (jos miinustetaan vuodesta 2014 tuo 250 vuotta, eikö päästäkin 1700-luvulle?). Minun maisemapuutarhani on jo siis valmis, ja sen puut ovat todella, todella, erittäin todella ihastuttavan suuria. Suorastaan auktoriteetteja. Koska tykkään puolenhehtaarinemetsämäisistä suurista jalopuista, puutarhani sijaitsee Englannissa. Ja koska pidän merestä, puutarhani sijaitsee Englannissa kanaalin rannalla, jossakin Hampshiressa, Somersetissa, Sussexissa tai Devonissa.

Puutarhassani on nurmikenttäisiä ja puiden täplittämiä notkoja, mäkiä ja solia.  Siellä on järvi, jossa voi soudella ja jossa on lumpeita sopivasti muttei vesikäärmeitä eikä muitakaan käärmeitä. Järvessä on tietenkin saari ja saaressa huvimaja puiden katveessa. Puutarhan suojaisessa notkelmassa on lampi, jossakin menee joki, jonka ylitse menee yhdessä kohtaa katettu kivinen kaarisilta. Muut sillat voivat olla vaatimattomampia, mutta kivisiä nekin, sillä puiset lahoavat niin älyttömän nopeasti. Mikään puutarha ei ole mitään, jos siellä ei ole puroa, joten minullakin on puro, ja sen yli menee pieni puusilta, jota uusitaan aika usein. 

Puutarha rajoittuu mereen. Penkillä rantajyrkänteen reunalla (ei liian lähellä reunaa) on rentouttavaa katsella veden välkettä. Rentouttavaa on toki myös huvimajassa pienellä kukkulalla. Huvimajasta näkee puiden ja notkojen yli merelle, ja siellä on mieluisaa juoda iltapäiväteetä pikkurilli pystyssä. Hyvässä seurassa. Ja seuralla ehkä aikakausipuku päällä. Vaikkapa empireä. Keväällä paras paikka rentoutumista silmälläpitäen on ehka huvimaja, joka on keskellä alppiruusumetsää. Tosin kevään lumikelloinen metsä ei sekään nosta sykettä (paitsi korkeintaan ilosta).

Maisemapuutarhassani on toki grotto. Siis luola. Mutta se ei ole liian kalkkikivinen ja karmiva. Se on enemmänkin rakennetun oloinen. Siellä on suloisen viileää kuumina kesäpäivinä, kun on hyytynyt kesken puutarhakierroksen. Luulen, että grottossani on sopiva säilö viileitä juomia varten. Ah, raparperimehua ja kivennäisvettä, niitä ihminen kaipaa, kun on hyytynyt helteisenä kesäpäivänä! Ihanat majoneesivoileivät varmaankaan eivät ole turvallisia varastoitavaksi odottamaan spontaania nautintaa, mutta sillä välin kun länträän itselleni (ja seuralleni) raparperimehua, ehtii hovimestari tuoda (vaikkapa sähköisellä pikkuisella kärryllä ajaen) tarjottimellisen tanskalaisia ja englantilaisia voileipiä. (Minun leivilleni ei katkarapuja.)

Minä alan viihtyä puutarhassani.

Syksyisin pidän kunnon naamiaiset, ja luola, huvimajat, lampi, järvi ja polunvarsien puut valaistaan lyhdyin. Järven rannalla grillataan vartaissa lihaa ja jossakin vaiheessa kamariorkesteri soittaa eleganttia eikä yhtään surumielistä musiikkia. Muttei lähellä grillauspaikkaa, tai ei ainakaan samanaikaisesti grillauksen kanssa, sillä minusta lihankäry ja elegantti musiikki aiheuttavat riitelyä aistien välillä. Ilta päättyy tietenkin ilotulitukseen, jota katsotaan yhdessä kukkulalla olevan huvimajan luota.

Stourheadin maisemaa. (Kuvalähde: Wikipedia. Kuva: Hans Bernhard.)

Sitä voisi suunnitella pieneen rivitalopihaankin 1600-luvun muotopuutarhan kera topiarististen pensaiden ja puiden. Ja minipihaan saisi ainakin yhden puun hedelmätarhan ja keittiöpuutarhan ja englantilaisen mökkipuutarhakukkaiston. Mutta entä jos haluaa 1700-luvun maisemapuutarhan? Mitä jos siihen tulee pakkomielle? Täytyy olla tosi varuillaan, ettei halua justiinsa maisemapuutarhaa! 


*) Mieheni mukaan pesunkestävä puutarha kuulostaa muoviselta. 

Uusi, lukuystävällisempi look...

...migreenialttiille lukijoille! Olkaa hyvät.

Takapihan kevät

Yhtenä aamuna luumupuu ei kukkinut. Ja muutamaa tuntia myöhemmin se kukki jo täyttä häkää. Sitten se alkoi tuoksua ja sitten tuli sade ja sitten tuoksui vielä enemmän.

Ötököitä on taas. Puussa ja maassa ja sisällä. Ja kissalla on kivaa. Ötököilläkin varmaan.

Kevään vihreä on paras vihreä. Etenkin iltavaloa vasten. Kännykkäkameralla valitettavasti ei pysty parempaan. (Jos minulla olisi järjestelmäkamera, ottaisin tietysti häkellyttävän täydellisiä kuvia.)

Seuraavana päivänä ruohonleikkuri lähti käyntiin (eikä sitä aiemmin yritettykään). Nyt takapihalla voisi golfata (muka), mutta ruoho ei ole enää yhtä kaunis.

Kohta saa piirakkaa! Tätä ainakin tulee ikävä muuton jälkeen! Tulee hiljaisuuttakin ja kuoveja, ja aitaa, jolla kissa istuksii, syreeniä, jonka juurella kissa nukkuu, luumupuuta, joka kukkii, ja montaa muuta.

Klassikkokuvattava sateen jälkeen:

Ja tässä meidän kukkaloistomme. Vähän jäljessä englantilaisesta mökkipuutarhasta, esimerkiksi.

Olisi kiva jos elämä sujuisi kuin leffoissa

Tarkoitan nyt keveähköjä draamoja ja komedioita, tietenkin.

Minä olen sitä mieltä, että jos minun elämäni sujuisi kuin leffoissa, olisi loppuratkaisun aika. Katsojat olisivat jo tässä vaiheessa leffaa sitä mieltä, että päästäisivät tuon nyt pälkähästä, jotta tämä voisi joskus loppua.

Nyt olisi saumaa sille, että lehdessä tai Facebookissa olisi ilmoitus kissakuvakilpailusta. Lainaisin ystävältä hyvää kameraa ja osallistuisin kilpailuun lähettämällä hienon kuvan Arthurista, joka nappaa ilmalennosta paperitollon kuin baseballsankari. Se kuva voittaisi kilpailun ja joku Yankees-fani näkisi sen ja lähettäisi kuvan Yankeesin Facebookiin tai Twitteriin. Koko joukkue rakastuisi Arthuriin ja niiden manageri haluaisi Arthurista niille maskotin. Kertoisin, että homma käy, mutta Arthur ei lennä täältä kyllä minnekään. Mutta se ei haittaisi niitä. Ne tulisi tänne ottamaan siitä kuvia ja videoita, ja me saataisiin siitä ihan mukavasti rahaa ja voisimme valita vuokra-asuntovalikoimasta kivan 60-neliöisen rivitalon rauhalliselta alueelta. Sitten Yankeesin ottelua katsova Whiskasin markkinointipomo keksisi Arthurin ja haluaisi sen kissanruokamainokseen. Me mietittäisiin hetken, että halutaanko myydä Arthurin naama ylikansalliselle firmalle, jonka kissanruokalaatu ei vastaa kunnon itsetehtyä kissanruokaa tai kissan itse nappaamaa hiirtä. Mutta mammona veisi voiton ja me saisimme taas rahaa. Ja kaikkien sponsorisopimusten vuoksi uskaltaisimme ostaa 70-neliöisen hauskan vanhan puisen mökin, jossa on kuisti ja pihassa pieni sauna tai ainakin vaja. Pihamaa ei olisi suuri, koska en jaksaisi hoitaa suurta pihaa, mutta siinä olisi kuitenkin joitakin vanhoja puita ja tilaa kunnon perennapenkeille. Mökki olisi rauhallisen omakotitaajama-alueen laidalla, pienen metsän reunassa, ja siitä polkisi pienen eteläsuomalaisen kaupungin keskustaan kymmenessä minuutissa. Siellä sitten mökin kuistin kaiteella Arthur paistettelisi matala-aurinkoista iltapäivää ja elokuvakamerat pakittaisivat kauas ylös korkealle ja puiden latvoissa olisi kultainen valo ja minä tulisin mökistä ulos teekuppi kädessä nielemään lääkkeitäni ja työllistynyt iloinen mieheni polkisi portista sisään ja sitten elokuva loppuisi ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

James Peill: The English Country House

Olemme etsineet uutta vuokra-asuntoa nyt kaksi kuukautta. Valitsemillamme kriteereillä (paikkakunnat, realistinen kuukausivuokran maksimi ja realistiset vähimmäisneliöt) löytyy yleensä neljästä kahteentoista asuntoa. Tänäinen hakutulos oli samanlainen kuin keskimäärin joka kerta kahden kuukauden aikana. Pari harkittavaa (kerrostalo)asuntoa, joiden lisätiedoissa sitten ilmenee, että lemmikit ei sallittuja. Ja sitten kourallinen ei-niin-hyväkuntoisia (kerrostalo)asuntoja, jotka sijaitsevat väärissä paikoissa tai ovat kylpyammeellisia. (Kylpyamme ei tule kyseeseenkään. Mieheni on samaa mieltä, koska hänen taipumuksiinsa ei kuulu murhanhimo. Minä nimittäin en selviäisi kuukauttakaan kalloani halkaisematta ja kuolematta, mikäli suorittaisin säännöllisen pesutoimintani kylpyammeessa. Olen niin sanotusti spatiaalisesti disorientoitunut, eli kävelen päin seiniä, istun ohi tuolien, kompastun lattialla oleviin hiuksiin ja jätän itseni ovien väliin tai avaan ovet päin otsaani, ja sen verran itsesuojeluvaistoinen, että ymmärrän, ettei motorinen lahjakkuuteni riitä liukkaisiin kylpyammeisiin.)

Asunnonlöytymisluottamus on kovilla ja mieliala sen mukainen. Siksi pari viikkoa sitten tilaamani ensimmäinen oma kartanokirjani saapui hyvään aikaan. Sain sen käsiini pari päivää sitten. Kirjan kuvitus on ihastuttavan kaukana 1960-luvun lähiökerrostalojen vuokrailmoituskuvista, mikä on balsamia haavoille justiinsa nyt. Paitsi että mielialani on latistunut nyt sille tasolle, että edes ikioma kartanokirja ei yksin enää auta. Niinpä olen ottanut avukseni aseista järeimmän: Beethovenin sinfoniat. Tätä postausta säestää Berliinin filharmonikkojen ja Claudio Abbadon tulkinta Beethovenin 9. sinfoniasta. (Ja kissani kehräys sylissäni.)

Sitten otsikon asiaan:
 

James Peill: The English Country House. Thames & Hudson 2013. Kannen kuva James Fennell.

The English Country House on tosiaan ensimmäinen ikioma kartanokirjani. Ehkä joskus minulla on niitä enemmänkin, mutta jos tämä jää ainoaksi, ei tilanne ole laisinkaan paha. Reiluun 200 sivuun mahtuu kymmenen kartanon tarina, upeita kuvia aukeama toisensa jälkeen  ja tusinoittain nukkekoti-ideoita, joita ei koskaan ehdi toteuttaa. Kirjan kirjoittaja, James Peill, on englantilaisen Goodwood Housen (joka esitellään myös kirjassa) kuraattori. Ennen hän oli Christie's-taidehuutokauppakamarin johtaja, mutten osaa sanoa, oikea pääjohtajako vai osastojohtaja. Joka tapauksessa vaikuttaisi siltä, että Peill kirjoittaa aiheesta, josta hän ymmärtää aika paljonkin. The English Country Housen kuvat on ottanut James Fennell, joka on valokuvannut läjän muitakin kartanokirjoja. (En tilannut kirjaa hakuammunnalla enkä moukan tuurilla vaan bongasin sen englantilaissveitsiläisen sisustussuunnittelijan vinkin perusteella. Toistaiseksi ainoa tuntemattoman ihmisen kanssa käymäni nettikeskustelu oli varsin tuottoisa, mutta kävi hintavaksi, koska intouduin tekemään kaukolainoja ja tilaamaan tämän kirjan.)

Goodwood Housen yksityinen ruokasali. Seinällä Grand Tourilta tuotua venetsialaista taidetta. Grand Tour oli 1600-luvulta 1800-luvulle muodissa oleva Euroopan-kiertue. Jokainen itseäänkunnoittava nuori herrasmies kiersi Euroopan muodikkaita paikkoja ja toi mukanaan taideaarteita kotikartanoonsa. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

The English Country Housen kartanoita yhdistää rahan lisäksi yksi kiinnostava seikka. Peill on valinnut kirjan kartanoiksi taloja, joissa on asunut sama suku alusta lähtien. Vanhin talo kirjassa on Kentchurch Court. Talo on lähes tuhat vuotta vanha. Ja talossa on siis asunut vuosisadasta toiseen sama perhe. Tämä tarkoitaa sitä, että Kentchurchin Courtin nykyinen isäntä kun kävelee yöllä keittiöönsä hakemaan lasin maitoa tai kaljaa, hän kulkee käytävillä, joiden seinillä roikkuu perhekuvia aina 1400-luvulta lähtien (Kentchurchissa olevat varhaisimmat muotokuvat siis ovat 1400-luvulta, itse talo on tietysti vanhempi). Huonona yönä semmoinen voi olla karmivaa. Joskus voi myös pänniä, jos itseään verrataan johonkin 1600-luvulla eläneeseen jääräpäähän tai jos huomaa itsessään samoja kasvonpiirteitä kuin jossakin kamalan rumassa esihenkilöä esittävässä maalauksessa. Ja esiteini-ikäisiä perheenjäseniä voi nolottaa suunnattomasti katsoa esiesiesiäidin esiesiesiäitiä esittävää maalausta, jossa esiesiesijneäidillä on muodinmukaisesti rinnat paljaana. Mutta noin muuten uskon, että on ihan todella mahtavaa asua samassa talossa kuin esi-isänsä ja tuntea perheen historian pidemmälle kuin 1800-luvun loppuun. Kyllä minulle kelpaisi. Sitähän tässä blogissa olen jo toitottanut. Tykkään pysyvyydestä.

Badmintonin pääportaikon nykyilme on 1800-luvun alusta. Sulkapallo on muuten saanut jostakin syystä nimensä Badmintonin mukaan. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Badmintonin pihapiiriä. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Osa kirjan taloista on sellaisia, että niitä ei ole ennen kuvattu minnekään kirjoihin, ja osa taloista ei ole auki yleisölle. Kirjan lukija pääsee siis kurkkimaan toisten ihmisten yksityisalueelle. Se tunne tosin unohtuu melko pian, sillä kuvissa ei ole paljoakaan mitään henkilökohtaisia asioita tai mitään, mikä tuntuu normaalilta itselle. Tasot on siivottu ennen kuvien ottamista ja taulut on suorassa. Mutta kyllä kuvissa viitteitä asumisesta silti näkyy. Selvästi niistä huomaa, ettei kyseessä ole museotalot. Huoneet ovat täysiä ja sisustuksessa on merkkejä eri aikakausilta ja nykyajasta. Eritoten päiväpeitot muistuttavat nykyajasta. Englantilaisten kartanonrouvien ja -herrojen nykyaikainen päiväpeittomaku ei ole mielestäni kovin kehittynyt. Hetkittäin tuntuu hakusessa olevan myös maltillinen olohuone-estetiikka. Joidenkin huoneiden sisustukseen verrattuna barokin hirviömäiset sisustusratkaisut tuntuvat kepeältä harjoittelulta (lukuunottamatta Burghley Housen seinämaalauksia; kuka ihmeessä haluaa kotinsa rappusiin kymmenin ellei sadoin neliöin seinämaalausta Helvetin kauhuista?), mutta se on jollakin tapaa mukavaa. Kartanoväkikin on erehtyväistä.

Miltonin Great Hallin takan mantteliin on sisällytetty Euroopan kartta ja tuulensuuntaviisari (wind dial) on vuodelta 1750. Jos minulla olisi takka ja riittävän korkea huone, haluaisin samanlaisen. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Peillin teksti on pääasiassa (kiinnostavaa) rakennushistoriaa, jossa luetellaan talojen remontit ja laajennukset. Samalla lukija saa pikaisen läpileikkauksen herrasluokan vaiheista ja tarpeista. Itse kukin talo on käynyt läpi lukemattomat uudistukset ja muodonmuutokset, jos talo nimittäin on ollut edustuskäytössä. Jos suvulla on sattunut olemaan jossakin vaiheessa toinen pytinki pääpaikkana, on toinen asunto säästynyt muodistamisilta. Näin kävi esimerkiksi Miltonin. Se jäi kakkosasunnoksi 1700-luvulla ja välttyi siten viktoriaanisilta sisustusvillityksiltä, jonka vuoksi siellä on säilynyt hyvä otos varhaisempaa rakennushistoriaa. Monessa vanhassa talossahan ikiaikaiselta näyttävät asiat eivät välttämättä ole ikiaikaisia vaan myöhempiä tyylijäljitelmiä tai korjauksia vaikkapa tulipalon jäljiltä.

Prideaux Place, Great Chamber. Katon kipsikoristeet ovat 1600-luvulta. Huone oli sittemmin vuosikaudet (ellei jopa vuosisadat) jaettuna kahteen pienempään huoneeseen ja kipsikoristeet olivat matalan välikaton takana piilossa. Talon nykyinen herra löysi upean katon pikkupoikana, kun hän teki ryömintäretken kattoparrujen alle. Kyseessä on siis oman mittakaavansa "teimme remonttia ja löysimme ihanat vanhat lattialankut" -tarina. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Peillin kertoma kartanon sukujen historia on enimmäkseen vain historiaa siitä, minkäniminen herttua tai jaarli tai lordi teki mitkäkin uudistukset ja kuka nai mistäkin suvusta kenenkin. Minusta olisi hauskaa lukea vähän jännempiä tarinoita, mutta ymmärrettävästi suvut pitävät asiansa omana tietonaan. Muutamia hauskoja anekdootteja sentään on ulkopuolistenkin tietoon saatettu. Esimerkiksi Kentchurchin vanharouva joutui kiipeämään äkillistä tulvaa pakoon kirjastohuoneen hyllystön päälle. Saman perheen vesa oli ensimmäinen Oxfordin yliopiston opiskelija, jolla oli auto. Kerran hänen ajokorttinsa takavarikoitiin. Nuorimies pukeutui äidikseen, haki ajokorttinsa ja passinsa takavarikosta ja ajoi sitten Ranskaan lomalle.

Yksi asia, mitä kirjassa ei kerrota, mutta mistä olisi ollut erittäin kiinnostavaa lukea, on nykyiset talouskysymykset. Mitä talojen asukit tekevät nykyään? Miten he pystyvät pitämään pytingit pystyssä avaamatta ovia museo- tai juhlakäyttöön? Osa kirjan taloista on toki avoinna yleisölle, Badminton niistä ehkä kuuluisimpana. Mutta entä ne, jotka pitävät kotinsa täysin yksityisinä? Vaan kai raha-asiat ovat kaikista asioista melkein yksityisluontoisimpia. Jos jollakin suvulla yksinkertaisesti vain on rahaa, ei kai sitä sitten erikseen aleta selittelemään.

Rodmarton on 1900-luvun Art and Crafts -talo. Kuvan seinävaate on vuodelta 1937 ja esittää Yrjö VI:n kruunajaisia. Työn on applikoinut Rodmarton Women's Guild. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.

Teoksen kuvitus on ihastuttavan monipuolinen. On sisäkuvia ja ulkokuvia. On kuvia mahtavista saleista ja tunnelmallisista kirjastoista. On tudorinaikaisia synkkäsävyisiä sänkykamareita ja 1900-luvun alun raikkaita huoneita, löytyy kylpyhuoneita ja kappeleita, kiinalaisia tapetteja, muotokuvia, arkkitehtiluonnoksia, portaikkoja, keramiikkaa, tekstiilejä ja komeita maisemia. Kuvissa ei ole yhtäkään keittiötä, talojen nykyisiä asukkeja (lukuun ottamatta koiria) eikä helppoja sisustusideoita pikkurahalla toteutettavaksi. Olen yrittänyt valita tähän postaukseen kuvia, jotka ilmentävät The English Country Housen tunnelmaa. Kaikkia erilaisia tyylejä ja teemoja kattavaa kuvavalikoimaa en voinut tähän laittaa, sillä silloin olisi tullut vastaan jo tekijänoikeuskysymykset, mutta onneksi James Fennellin omilla nettisivuilla on nähtävissä vielä lisää mahtavia kuvia (itse asiassa siellä on selattavissa lähes koko kirja).

Miltonin kyplyhuone. Olettaakseni ei ainoa. (Jos Miltonissa ei ole suihkua, en voi valitettavasti muuttaa sinne.) Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.