Olen alkanut viime viikkoina saada kiinni siitä, mistä kiikastaa. Minä olen 1990-luvun laman tuote. Ei ainoastaan purentani ja hampaani, jotka jäivät hoitamatta, vaan ihan minä laajemminkin. Minä ja historiani.
Olen välillä lukenut uutisia 'laman ajan lapsista' (aiheesta on jotakin tutkimusta ja muistaakseni joku kirjakin). Jotenkaan en ole aiemmin osannut yhdistää lukemiani asioita itseeni. En ennen kuin nyt, kun ymmärsin, miksi muutos ja erityisesti kodin vaihtuminen aiheuttavat minussa epärationaalista pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Koti on minulle paikka, josta yritän pitää kynsin ja hampain kiinni, koska 1990-luvun lama rymisytti minunkin perhettäni varsin rajusti. Vuosikausia elettiin veitsen terällä ja koti oli jatkuvasti vaakalaudalla. Olkoonkin keittiöpsykologiaa, mutta väitän, että koti kodilta aina vain kasvava muuttoahdistukseni on kaikuja niiltä vuosilta.
Nämä mietteet eivät poista sitä tosiasiaa, että tieto kodin seinien vaihtumisesta aiheuttaa edelleenkin turvattomuuden tunnetta, mutta ne ohjaavat muistamaan, mikä lopulta on tärkeintä, mikä kantaa elämässä, kun ulkoiset tekijät ovat huteralla pohjalla ja kun ei itse aina ymmärrä, mistä oikeastaan tässä kaikessa on kyse:
Nämä mietteet eivät poista sitä tosiasiaa, että tieto kodin seinien vaihtumisesta aiheuttaa edelleenkin turvattomuuden tunnetta, mutta ne ohjaavat muistamaan, mikä lopulta on tärkeintä, mikä kantaa elämässä, kun ulkoiset tekijät ovat huteralla pohjalla ja kun ei itse aina ymmärrä, mistä oikeastaan tässä kaikessa on kyse:
Minne muutankin, mitkä seinät minua tulevatkaan ympäröimään ja mikä maailma niiden seinien ulkopuolella tuleekaan olemaan, joka tapauksessa minä saan niiden seinien sisälle mukaani kaikkein tärkeimmät asiat. Ajatukseni, puolisoni ja uskoni. Ja bonuksena kissamme, kirjani ja tilkkutäkkini. Ja vaikka jokaisen mystisen johdonpätkän komeronpohjalta, jos haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti