torstai 11. heinäkuuta 2013

Yliopistollisia kukkia Maynoothissa

Poikkesimme katsomaan suloisen Maynoothin kaunista yliopistoaluetta. Maynoothin kampus on justiinsa sellainen kuin kampuksien kuvittelee olevan elokuvien ja kirjojen perusteella. Loputtomasti ikiaikaisia pikkuisista kivistä tai tiilistä tehtyjä rakennuksia, teräviä kattoja, pieniruutuisia ikkunoita, nurmikenttiä, kappeli (jonne valitettavasti emme päässeet sisälle), kellotorni ja mitävielä. Ainoastaan älykköjen näköiset ihmiset puuttuivat (meitä lukuun ottamatta), koska oli kesäloma.

Maynoothin kampuksella on useampiakin puutarhamaisia alueita. Me osuimme yhteen sellaisista. Se oli valtavan suloinen ja jotakuinkin juuri sellainen, millaiseksi olen kuvitellut klassisen englantilaisen maalaispuutarhan. Ihan pappilameininkiä:


Huomaa piippalakikkimalliin leikatut pensaat.


Erityisesti kaikki niittymäiset jutut on aina minulle mieleen.

Siksi useampi tällainen kuva.










Powerscourtin puutarha

Saavuimme Irlantiin vilpoisessa sateessa. Seuraavana päivänä lepäilimme matkan rasituksia Emo Courtin leivosten merkeissä, ilma oli leppeä ja puolipilvinen. Olimme innoissamme ja kiittelimme säätä. Totesimme, että kun toinen tällainen päivä vielä tulisi, säät eivät jättäisi toivomisen varaa. Sitten toisena päivänä saapumisestamme lähdimme aamulla ajamaan Wicklow'n vuorien yli Powerscourtiin, koska aamu lupaili asiallista ilmaa. Perille päästyämme havaitsimme, ettei täydellisempää säätä voisi ollakaan. Onnittelimme itsejämme ja taivastelimme asiaa tavan takaa. (Onneksi menimme Powerscourtiin heti matkan alussa, sillä päivä päivältä päivittelyjemme määrä lisääntyi - samassa tahdissa kuin ilman lämpötila nousi. Jos olisimme jättäneet retken viikonlopulle, olisi ollut liian kuuma. Sitä paitsi meille olisi jäänyt liian vähän huomiokykyä ympäristön havainnointiin, kun kaikki energia olisi mennyt  melko epäintellektuelleihin keskusteluihin, joihin käytimme aikamme matkan loppupuoliskolla.

Ei voi olla totta!
Kuka olisi uskonut!
En voi käsittää tätä ilmaa!
Miten tämä on mahdollista!
Ei voi olla totta!
Tämä on aivan poikkeuksellista!
Monettako päivää tätä nyt on kestänyt?
En voi käsittää!
Jne.
Toistuu 5 min välein.)

Powerscourtin paikalla on ollut asumus 1200-luvulta alkaen. Siinä asui Le Poer -nimistä väkeä, josta talolle englannintui nimi. 1600-luvun alussa muuan Wingfield sai Powerscourtin ja 400 hehtaaria kuninkaallisena lahjoituksena. Perhe asui paikalla reilut 200 vuotta. 

1700-luvulla keskiaikainen linna muutettiin palladiolaisbarokkiseksi kartanoksi. (Se otti ja paloi pahasti 1970-luvulla. Sellainen on minusta omituista. Linnat ja kartanot kuuluisi palaa kaukana historiassa.) Puutarha on kehittynyt siitä sitten osa kerrallaan. Nykyään sieltä löytyy mammuttimaisia puita ja hiljaisia polkuja puiden ja atseleoiden ja rhododendronien keskellä, lampia, suihkulähteitä ja ruusuja ja ylipäätään kaikkea, mitä nuoret miehet ovat maantieteeltä tarvinneet kosintaa varten.

Puutarhan kartasta saa hyvän yleiskuvan alueesta ja kosiomaantieteestä.
Kuten sanottua, Powerscourtissa oli poikkeuksellisen hieno sää. Ja kamerassa latausta. Otollista. Kuvasin vähän liikaakin, ja jälkikäteen olen miettinyt, mitä jäi näkemättä, kun keskityin niin kovasti kameraan. Ei minulle saa antaa kameraa. Kamerat pitää pitää kaukana minusta. (En siis kuitenkaan oppinut mitään viime vuoden kamerattomasta henkevästä ympäristön tutkiskelemisesta.) Seuraavana parisenkymmentä kuvaa (valittu reilusta sadasta, olkaa hyvät).


Italialainen puutarha. Porrastettua puutarhanosaa rakennettiin 1800-luuvn jälkipuoliskolla 12 vuotta. Kai siinä oli vähän tallaamista ja laskemista, etteivät rinteet päässeet valumaan lampeen. Lopputulos on palatsimaisen loistelias. Porrastusten muoto ja linja avaavat talolta näkymän hosrisonttiin aivan täydellisellä tavalla. Alueen ainoa miinus on, että sillä ei voi suorittaa yksityistä polvikosintaa, ei myöskään lampikosintaa veneessä (pikkusiskoni huomio).

Jos tässä yritti kuherrella armaan kanssa, talosta oli esteettömät näkymät -> turha lampi.

Sokerotioppavuori horisontissa.




Alueella on patsas poikineen. Paikkaa isännöinyt suku keräili niitä.



Sukuvaakunan hevosista teetettiin oikeiden hevosten kokoiset patsaat. (Ei toimi joka pihassa.)



Tornilaakso (otollinen kosintoja ajatellen). Rikkailla on huvinsa. Yksi Wingfield sai päähänsä rakennuttaa puutarhaansa tornin oman ruokapöytänsä pippurimyllyn mukaan (vuonna 1911). Samainen Wingfield teetätti paljon muutakin. Istututti puita ja rakennutti japanilaisen puutarhan. Tornilaakso on hämmästyttävän eteläinen tunnelmaltaan. Ja siellä on älyttömän isoja puita. Kaikensorttisia havujuttuja, mitä Suomessa ei ole.

Tornin alapuolisessa laaksossa  on monta erilaista puuta ja pensasta. Selän takaisella puolella alkaa jättimäisten pohjoisamerikkalaisten puiden metsikkö.

Japanilainen puutarha (otollinen kosintoja ajatellen). Sinne pitäisi päästä joskus keväällä tai syksyllä. Mieluummin ehkä keväällä,  kun atsaleat kukkivat, koska niihin aikoihin kai kukkivat myös rhododendronit, ja niitä Powerscourtissa piisaa. (Ensimmäisellä vierailullani pari vuotta sitten toukokuussa rhodoissa oli vielä kukkajämiä, ja se jo antoi osviittaa, että paikalle kannattaisi tulla parhaaseen kukinta-aikaan.) Nyt japanilaisessa puutarhassa ei kauheasti kukkinut (kuten ei kukkinut viimeksikään), mutta eri vihreät ja erimalliset lehdet korvasivat kukkien puutteen. Kyllä Powerscourtin japanilainen puutarha on kaunein koskaan näkemäni monttu ja koko alueen kaunistus.




Japanin kultavaahteran lehvistö on paras kaikista.

Minä luulin, että esikot ovat kevätkukkia.

Lisää esikoita ja erilaisia kasveja.




Muuripuutarha (ei aivan otollinen yksityisille kosinnoille). Minulle tulee muuripuutarhoista mieleen Salainen puutarha, jota ympäröi turvalliset ja maailman loitolla pitävät muurit. Powerscourtin puutarhan muurit ovat kuitenkin niin etäällä toisistaan, ettei niitä edes oikeastaan tullut huomanneeksi. Harmillista, että muurien sisässä ei ole enää hedelmäpuita ja kasvimaita. Ne kotostuttaisivat aluetta. (Ihmeellistä, ettei edes kasvimaata. Kartanossa majaileva kahvio tarjoaa hyvää ruokaa. Mikseivät viljelisi porkkanoitaan vieressä?)

Muuripuutarhan toinen puolisko sisältää perennoja ja yrttejä tulvivat pitkät kukkapenkit suihkulähteellä höystettynä. Toinen puolisko koostuu lukemattomista ruusuista, joista osa on jaettu erilaisiin muodostelmiin ja loput ovat ihan vain riveissä ja köynnöksinä muureilla. Ruusutarha oli pökerryttävä kokemus kaikessa väriloistossaan ja huumaavassa tuoksussaan.

Nätti portti.

Yrttinen käytävä.

Kylventää yrttein ja muurein keskellä.

Ruusuja ruusun päälle (ja paljon tuoksua).

Lisää ruusuja.

Ruusuja välimerellisessä tunnelmassa.

Kylventää ruusujenkin keskellä.

Loppusanat. 1) Eivätkö kuvat todistakin poikkeuksellisen kauniista säästä? 2) Powerscourtiin pitää mennä joskus aikakausipuku päällä. Ehkei voi mennä renessanssipuvussa eikä edes empirepuvussa, kun tulee historiallisia vääristymiä. Mutta jossakin viktoriaanisessa viritelmässä päivävarjon ja ristipistotyön (tai maalaustelineen) kanssa sitä voisi mennä kanssavierailijoita hämmentämään. Enkä edes usko, että siitä kukaan liiemmin oikeastaan hämmentyisi. Muut ehkä lähinnä harmistuisivat, kun ovat itse pukeutuneet väärin.



keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Irlantilaisia kartanoita

Aluksi vaikutti siltä, että matka-asiat menee tosi paljon erilailla kuin suunniteltiin: Bussimatkalla kotoa pääkaupunkiseudulle matkalaukkuni katosi. Onneksi se sitten löytyi lopulta, ja aivan ajoissa (se otti varaslähdön lentokentälle). Matkalaukkusäikähdyksen jälkeiset asiainmuutokset eivät olleet laadultaan vakavia: 

1) Irlannissa piti olla vilpoisaa ja sadetta. Juu, oli. Saapumispäivänämme. Sitten alkoi helle ja auringonpaiste, jota äimistelimme päivästä toiseen ja noin kaksi kertaa tunnissa, nokkaa päälle. 

2) Meidän piti käydä Mount Usherin puutarhassa. Emme käyneet. Hyydyttiin. Eikä siinä helteessä olisi jaksanut ensin istua  ilmastoimattomassa autossa puolisentoista tuntia, sitten paahteessa kiertää puutarhaa ja lopulta istua uusiksi ilmastoimattomaan autoon. 

3) Meidän ei pitänyt käydä Castletown Housessa (en edes tiennyt semmoisesta ennen matkaa). Mutta käytiin.

Ja tämän pehmittelevän esipuheen jälkeen teksti jatkuukin kartanobloggauksena. Puutarhoista toisella kertaa.


Emo Court on piirretty paperille vuonna 1790, klassismin tyyliin. Eri asia sitten on, minä vuonna se rakennettiin ja milloin se valmistui. Ainakin nyt se oli jo valmis, ja pikemminkin rapistumaan päin. Siellä mahtaa olla ollut komiaa kartanon loistoaikoina. Me suuntasimme Emo Courtiin kahville. Kartanon kahvilassa on iso leivos- ja kakkuvalikoima.


Nurmikonleikkuu on paitsi tärkeää myös vaarallista.

Castletown House on vanhempi ja järeämpi talo kuin Emo Court. Castletown on valmistunut 1720-luvulla ja se on Irlannin paras talo laatuaan. Se on palladiolaista tyyliä. Kartanosta ostamani vihkosen mukaan palladiolainen tyyli tarkoittaa ainakin sitä, että keskellä on komia pääpytinki, jonka kummallakin puolella on siipirakennukset, keittiö toisella puolella ja talli toisella. Lisäksi se tarkoittaa muutakin. Tyylin esikuva on kotoisin Italiasta. (En saanut talosta asiallista kokokuvaa, sillä sitä varten minulla olisi pitänyt olla nosturi niityllä. Mutta linkistä näkyy, millainen talo on kyseessä. Linkin sivulla on muuten video, jossa on laadukas esittely talosta. Klikkaamalla video suurenee vähän, mutta valitettavasti vain vähän.)

Kartanon alkuvuosikymmeninä yksi sun toinen perijöistä kuoli. Vuonna 1759 taloon muutti 21-vuotias Thomas Conolly ja hänen 15-vuotias vaimonsa Lady Louisa. Viimeksi mainittu pisti tuulemaan. Louisa sisusti ja rakennutti ja vaihtoi vinkkejä sisarensa Emilyn kanssa, joka asui naapurikartanossa ja sisusti ja rakennutti vielä enemmän. Louisa ja Emily kuuluivat kuuluisaan Lennoxien sisarussarjaan, joista BBC on tehnyt draamasarjankin (The Aristocrats). Kuuluisia he kai olivat siksi, että heillä oli sininen veri ja värikäs elämä.

Tässä on keittiösiipi.
Me vierailimme talossa, koska se oli Mount Usherin puutarhaa lähempänä ja koska kartanot on kivoja ja niistä saa sisustusvinkkejä (nukkekotiin). Kuvasimme talossa nolon paljon (yksin minä otin 125 kuvaa), jonka vuoksi oli vaikea valita tähän kuvia. Tässä raju tiivistelmä:

Castletown Housen eteinen on hippusen keskimääräistä avarampi.
Lady Louisa rakennutti rappuset. Ne maksoivat 280 puntaa, joka oli siihen aikaan keskimääräistä isompi summa maksaa rappusista. Työmiehen vuosipalkka oli siinä 8 punnan hujakkeilla.
Punainen olkkari (drawing room), jonka Lady Louisa remontoitutti.
Louisa sisustutti myös Vihreän edustushuoneen (kutsutaan drawing roomia nyt niin).
Louisan budoaari oli epämuodollinen olohuone naisväelle.
Ensimmäisen kerroksen edustushuoneita yhdistää käytävä.
Print Room. Niinikään Lady Louisan tekosia. 1700-luvulla(kin) keräiltiin kuvia ja liistrattiin ne seinille. Louisa keräsi kuvia muutaman vuoden, ja seinälle päätyi paitsi sukulaisia myös suosikkinäyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Castletownin Print Room on Irlannin ainoa kokonaan säilynyt.
Lady Louisa muutti kaksi pienempää huonetta ruokasaliksi. Huoneessa on peili, jonka rikkoi korttipeliin osallistunut paholainen. Ystäväni kommentti asiaan oli osuva: kotiin palaavan vaimon täytyy kyllä jaksaa kuunnella kaikenmoisia selityksiä.
The Long Gallery on myös pääasiassa Lady Louisan jäljiltä. Tämä valtavan suuri huone oli vapaamuotoinen seurusteluhuone. Jotenkin vähän vaikea kuvitella.

Carton House on kivenheiton päässä Castletown Housesta (kivenheitto tietysti on vähän laaja käsite, ja ehkä epätoimivakin kahden mammuttimaisen kartanon yhteydessä; esimerkiksi Castletown on 220 hehtaaria). 1700-luvun jälkipuoliskolla Cartonia emännöi Lady Emily, Castletownin Louisen isosisko. Emily synnytti parisenkymmentä lasta (joista yksi alkoi kirjamellisesti kapinalliseksi), remontoitutti taloa, rakennutti puistoa ja oli kaikin puolin aikaansaava. Aiemmin mainitsemani BBC:n draamasarjan päähenkilö on juuri Emily, ja sarjaa kuvattiin Cartonissa.

Carton House.
Talossa on nykyään hotelli ja sitä ympäröi kalliin näköinen golfkenttä.