maanantai 7. huhtikuuta 2014

James Peill: The English Country House

Olemme etsineet uutta vuokra-asuntoa nyt kaksi kuukautta. Valitsemillamme kriteereillä (paikkakunnat, realistinen kuukausivuokran maksimi ja realistiset vähimmäisneliöt) löytyy yleensä neljästä kahteentoista asuntoa. Tänäinen hakutulos oli samanlainen kuin keskimäärin joka kerta kahden kuukauden aikana. Pari harkittavaa (kerrostalo)asuntoa, joiden lisätiedoissa sitten ilmenee, että lemmikit ei sallittuja. Ja sitten kourallinen ei-niin-hyväkuntoisia (kerrostalo)asuntoja, jotka sijaitsevat väärissä paikoissa tai ovat kylpyammeellisia. (Kylpyamme ei tule kyseeseenkään. Mieheni on samaa mieltä, koska hänen taipumuksiinsa ei kuulu murhanhimo. Minä nimittäin en selviäisi kuukauttakaan kalloani halkaisematta ja kuolematta, mikäli suorittaisin säännöllisen pesutoimintani kylpyammeessa. Olen niin sanotusti spatiaalisesti disorientoitunut, eli kävelen päin seiniä, istun ohi tuolien, kompastun lattialla oleviin hiuksiin ja jätän itseni ovien väliin tai avaan ovet päin otsaani, ja sen verran itsesuojeluvaistoinen, että ymmärrän, ettei motorinen lahjakkuuteni riitä liukkaisiin kylpyammeisiin.)

Asunnonlöytymisluottamus on kovilla ja mieliala sen mukainen. Siksi pari viikkoa sitten tilaamani ensimmäinen oma kartanokirjani saapui hyvään aikaan. Sain sen käsiini pari päivää sitten. Kirjan kuvitus on ihastuttavan kaukana 1960-luvun lähiökerrostalojen vuokrailmoituskuvista, mikä on balsamia haavoille justiinsa nyt. Paitsi että mielialani on latistunut nyt sille tasolle, että edes ikioma kartanokirja ei yksin enää auta. Niinpä olen ottanut avukseni aseista järeimmän: Beethovenin sinfoniat. Tätä postausta säestää Berliinin filharmonikkojen ja Claudio Abbadon tulkinta Beethovenin 9. sinfoniasta. (Ja kissani kehräys sylissäni.)

Sitten otsikon asiaan:
 
James Peill: The English Country House. Thames & Hudson 2013. Kannen kuva James Fennell.

The English Country House on tosiaan ensimmäinen ikioma kartanokirjani. Ehkä joskus minulla on niitä enemmänkin, mutta jos tämä jää ainoaksi, ei tilanne ole laisinkaan paha. Reiluun 200 sivuun mahtuu kymmenen kartanon tarina, upeita kuvia aukeama toisensa jälkeen  ja tusinoittain nukkekoti-ideoita, joita ei koskaan ehdi toteuttaa. Kirjan kirjoittaja, James Peill, on englantilaisen Goodwood Housen (joka esitellään myös kirjassa) kuraattori. Ennen hän oli Christie's-taidehuutokauppakamarin johtaja, mutten osaa sanoa, oikea pääjohtajako vai osastojohtaja. Joka tapauksessa vaikuttaisi siltä, että Peill kirjoittaa aiheesta, josta hän ymmärtää aika paljonkin. The English Country Housen kuvat on ottanut James Fennell, joka on valokuvannut läjän muitakin kartanokirjoja. (En tilannut kirjaa hakuammunnalla enkä moukan tuurilla vaan bongasin sen englantilaissveitsiläisen sisustussuunnittelijan vinkin perusteella. Toistaiseksi ainoa tuntemattoman ihmisen kanssa käymäni nettikeskustelu oli varsin tuottoisa, mutta kävi hintavaksi, koska intouduin tekemään kaukolainoja ja tilaamaan tämän kirjan.)

Goodwood Housen yksityinen ruokasali. Seinällä Grand Tourilta tuotua venetsialaista taidetta. Grand Tour oli 1600-luvulta 1800-luvulle muodissa oleva Euroopan-kiertue. Jokainen itseäänkunnoittava nuori herrasmies kiersi Euroopan muodikkaita paikkoja ja toi mukanaan taideaarteita kotikartanoonsa. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.
The English Country Housen kartanoita yhdistää rahan lisäksi yksi kiinnostava seikka. Peill on valinnut kirjan kartanoiksi taloja, joissa on asunut sama suku alusta lähtien. Vanhin talo kirjassa on Kentchurch Court. Talo on lähes tuhat vuotta vanha. Ja talossa on siis asunut vuosisadasta toiseen sama perhe. Tämä tarkoitaa sitä, että Kentchurchin Courtin nykyinen isäntä kun kävelee yöllä keittiöönsä hakemaan lasin maitoa tai kaljaa, hän kulkee käytävillä, joiden seinillä roikkuu perhekuvia aina 1400-luvulta lähtien (Kentchurchissa olevat varhaisimmat muotokuvat siis ovat 1400-luvulta, itse talo on tietysti vanhempi). Huonona yönä semmoinen voi olla karmivaa. Joskus voi myös pänniä, jos itseään verrataan johonkin 1600-luvulla eläneeseen jääräpäähän tai jos huomaa itsessään samoja kasvonpiirteitä kuin jossakin kamalan rumassa esihenkilöä esittävässä maalauksessa. Ja esiteini-ikäisiä perheenjäseniä voi nolottaa suunnattomasti katsoa esiesiesiäidin esiesiesiäitiä esittävää maalausta, jossa esiesiesijneäidillä on muodinmukaisesti rinnat paljaana. Mutta noin muuten uskon, että on ihan todella mahtavaa asua samassa talossa kuin esi-isänsä ja tuntea perheen historian pidemmälle kuin 1800-luvun loppuun. Kyllä minulle kelpaisi. Sitähän tässä blogissa olen jo toitottanut. Tykkään pysyvyydestä.

Badmintonin pääportaikon nykyilme on 1800-luvun alusta. Sulkapallo on muuten saanut jostakin syystä nimensä Badmintonin mukaan. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.
Badmintonin pihapiiriä. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.
Osa kirjan taloista on sellaisia, että niitä ei ole ennen kuvattu minnekään kirjoihin, ja osa taloista ei ole auki yleisölle. Kirjan lukija pääsee siis kurkkimaan toisten ihmisten yksityisalueelle. Se tunne tosin unohtuu melko pian, sillä kuvissa ei ole paljoakaan mitään henkilökohtaisia asioita tai mitään, mikä tuntuu normaalilta itselle. Tasot on siivottu ennen kuvien ottamista ja taulut on suorassa. Mutta kyllä kuvissa viitteitä asumisesta silti näkyy. Selvästi niistä huomaa, ettei kyseessä ole museotalot. Huoneet ovat täysiä ja sisustuksessa on merkkejä eri aikakausilta ja nykyajasta. Eritoten päiväpeitot muistuttavat nykyajasta. Englantilaisten kartanonrouvien ja -herrojen nykyaikainen päiväpeittomaku ei ole mielestäni kovin kehittynyt. Hetkittäin tuntuu hakusessa olevan myös maltillinen olohuone-estetiikka. Joidenkin huoneiden sisustukseen verrattuna barokin hirviömäiset sisustusratkaisut tuntuvat kepeältä harjoittelulta (lukuunottamatta Burghley Housen seinämaalauksia; kuka ihmeessä haluaa kotinsa rappusiin kymmenin ellei sadoin neliöin seinämaalausta Helvetin kauhuista?), mutta se on jollakin tapaa mukavaa. Kartanoväkikin on erehtyväistä.

Miltonin Great Hallin takan mantteliin on sisällytetty Euroopan kartta ja tuulensuuntaviisari (wind dial) on vuodelta 1750. Jos minulla olisi takka ja riittävän korkea huone, haluaisin samanlaisen. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.
Peillin teksti on pääasiassa (kiinnostavaa) rakennushistoriaa, jossa luetellaan talojen remontit ja laajennukset. Samalla lukija saa pikaisen läpileikkauksen herrasluokan vaiheista ja tarpeista. Itse kukin talo on käynyt läpi lukemattomat uudistukset ja muodonmuutokset, jos talo nimittäin on ollut edustuskäytössä. Jos suvulla on sattunut olemaan jossakin vaiheessa toinen pytinki pääpaikkana, on toinen asunto säästynyt muodistamisilta. Näin kävi esimerkiksi Miltonin. Se jäi kakkosasunnoksi 1700-luvulla ja välttyi siten viktoriaanisilta sisustusvillityksiltä, jonka vuoksi siellä on säilynyt hyvä otos varhaisempaa rakennushistoriaa. Monessa vanhassa talossahan ikiaikaiselta näyttävät asiat eivät välttämättä ole ikiaikaisia vaan myöhempiä tyylijäljitelmiä tai korjauksia vaikkapa tulipalon jäljiltä.

Prideaux Place, Great Chamber. Katon kipsikoristeet ovat 1600-luvulta. Huone oli sittemmin vuosikaudet (ellei jopa vuosisadat) jaettuna kahteen pienempään huoneeseen ja kipsikoristeet olivat matalan välikaton takana piilossa. Talon nykyinen herra löysi upean katon pikkupoikana, kun hän teki ryömintäretken kattoparrujen alle. Kyseessä on siis oman mittakaavansa "teimme remonttia ja löysimme ihanat vanhat lattialankut" -tarina. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.
Peillin kertoma kartanon sukujen historia on enimmäkseen vain historiaa siitä, minkäniminen herttua tai jaarli tai lordi teki mitkäkin uudistukset ja kuka nai mistäkin suvusta kenenkin. Minusta olisi hauskaa lukea vähän jännempiä tarinoita, mutta ymmärrettävästi suvut pitävät asiansa omana tietonaan. Muutamia hauskoja anekdootteja sentään on ulkopuolistenkin tietoon saatettu. Esimerkiksi Kentchurchin vanharouva joutui kiipeämään äkillistä tulvaa pakoon kirjastohuoneen hyllystön päälle. Saman perheen vesa oli ensimmäinen Oxfordin yliopiston opiskelija, jolla oli auto. Kerran hänen ajokorttinsa takavarikoitiin. Nuorimies pukeutui äidikseen, haki ajokorttinsa ja passinsa takavarikosta ja ajoi sitten Ranskaan lomalle.

Yksi asia, mitä kirjassa ei kerrota, mutta mistä olisi ollut erittäin kiinnostavaa lukea, on nykyiset talouskysymykset. Mitä talojen asukit tekevät nykyään? Miten he pystyvät pitämään pytingit pystyssä avaamatta ovia museo- tai juhlakäyttöön? Osa kirjan taloista on toki avoinna yleisölle, Badminton niistä ehkä kuuluisimpana. Mutta entä ne, jotka pitävät kotinsa täysin yksityisinä? Vaan kai raha-asiat ovat kaikista asioista melkein yksityisluontoisimpia. Jos jollakin suvulla yksinkertaisesti vain on rahaa, ei kai sitä sitten erikseen aleta selittelemään.

Rodmarton on 1900-luvun Art and Crafts -talo. Kuvan seinävaate on vuodelta 1937 ja esittää Yrjö VI:n kruunajaisia. Työn on applikoinut Rodmarton Women's Guild. Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.
Teoksen kuvitus on ihastuttavan monipuolinen. On sisäkuvia ja ulkokuvia. On kuvia mahtavista saleista ja tunnelmallisista kirjastoista. On tudorinaikaisia synkkäsävyisiä sänkykamareita ja 1900-luvun alun raikkaita huoneita, löytyy kylpyhuoneita ja kappeleita, kiinalaisia tapetteja, muotokuvia, arkkitehtiluonnoksia, portaikkoja, keramiikkaa, tekstiilejä ja komeita maisemia. Kuvissa ei ole yhtäkään keittiötä, talojen nykyisiä asukkeja (lukuun ottamatta koiria) eikä helppoja sisustusideoita pikkurahalla toteutettavaksi. Olen yrittänyt valita tähän postaukseen kuvia, jotka ilmentävät The English Country Housen tunnelmaa. Kaikkia erilaisia tyylejä ja teemoja kattavaa kuvavalikoimaa en voinut tähän laittaa, sillä silloin olisi tullut vastaan jo tekijänoikeuskysymykset, mutta onneksi James Fennellin omilla nettisivuilla on nähtävissä vielä lisää mahtavia kuvia (itse asiassa siellä on selattavissa lähes koko kirja).

Miltonin kyplyhuone. Olettaakseni ei ainoa. (Jos Miltonissa ei ole suihkua, en voi valitettavasti muuttaa sinne.) Kuva: James Fennell. Teoksesta The English Country House.




keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Realistisia kukkamietteitä





Krookukset on yksi maailman suloisimmista asioista. Toinen suloinen asia on esimerkiksi kissan pehmeä ja huriseva vatsa. Etenkin sen jälkeen, kun kissa on torkkunut pitkään ja herää ja on lämmin ja uninen. Suloisia ovat myös talitintit ja kukkaistuoksuinen vaalea oolong. Ja taatusti myös moni muu asia, jota en nyt muista.

Kuvissa olevat krookukset kattavat koko puutarhani tämänhetkisen loiston. Lukuun ottamatta yhtä violettia ja keltaista krookusta, jotka puhkesivat kukkaan kuvien ottamisen jälkeen. Plus on tuolla hajanaisesti noin 12 sinililjaakin. Aika kaukana ollaan salaisen puutarhan meiningistä.

Jos meidän tulevassa kodissamme on yhtään omaa pihaplänttiä, teen kukkapenkin ja laitan siihen syksyllä pussin sinililjoja, krookuksia, tulppaaneja ja narsisseja. Muutenkin olen päättänyt, että teen heti kukkapenkin, jos sellaisen voin tehdä. Sitten on kissalle piileskelypaikka! Tässä kodissa en tehnyt muuta kuin ylläpidin jo olevia kukkapenkkejä. Siihen oli muka hyvä syy. Nimittäin se, että sitten kun tulee muutto pois, ei ole niin kurjaa lähteä, kun ei ole laittanut sydänvertaan pihamultiin. Se oli ihan turha syy. Näköjään on muutenkin kurjaa lähteä. Uudessa kodissa oma kukkapenkki tulee olemaan osa kotoutusohjelmaa.

Mutta ehkä meille tulee pelkkä parveke. Silloin en kyllä ala pelata sipuliruukkujen kanssa talven yli (yritin kerran eikä siitä tullut mitään). Silloin marssin kirjastoon lainaamaan parvekepuutarhavinkkejä ja kasvatan tomaattia ja kukkia, ja siinäkin tapauksessa kissa saa piileskelypaikan. (Tarvii vain ensin varmistaa, että kissalla ei ole itsetuhoisia taipumuksia.) Minulla on onneksi jo keskikokoisen parvekkeen kattava ruukku- ja laatikkoarsenaali. Keltainen pieni puutarhapöytämme tuoleineen sekä iloinen räsymatto ja lasimaaleilla koristellut iloiset lyhdyt varmaankin sitten viimeistelevät homman. Parvekkeestakin tulee ihan kiva.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Todellisuudenpakokirjallisuutta

Silloin kun kaikki ei ole kivaa, on parasta tarttua kirjaan ja unohtaa hetkeksi tämä maailma. Minun tämänmaailmanunohduskirjani ovat useimmiten jotakin vanhoja tuttuja. Sellaisia, joista tietää etukäteen, että kaikki päätyy hyvin ja on onnellista ja valoisaa. Esimerkiksi P. G. Wodehousen kirjat ovat sellaisia. Sota ja rauha ei ole, vaikka sen lopussa kaikille eloonjääneille käy ihan hyvin.

Kuvassa vaarattomia todellisuuspakovälineitä. Vasemmalla Hugh Montgomery-Massingberdin (teksti) ja Christopher Simon Sykesin (valokuvat) teos Great Houses of England & Wales (Universe 2000), kannen kuva Christopher Simon Sykes. Keskellä Inga Mooren kuvittama Salainen puutarha (Egmont kustannus 2011), kannen kuva Inga Moore. Oikealla Lydia Greevesin Houses of the National Trust (National Trust Books 2008), kannen kuva Andrew Butler.
Tällä kertaa unohduskirjani ovat liittyneet taloihin. Olen aina rakastanut taloja ja välillä saan talopuuskia. Milloin ne ilmenevät pohjapiirustusten tekemisenä, milloin piirtämällä tai maalaamalla taloja, milloin lukemalla taloista ja milloin edistämällä nukkekotiprojekteja. Nyt intouduin kaukolainaamaan kirjastosta kaksi kirjaa: Hugh Montgomery-Massingberdin ja Christopher Simon Sykesin kirjan Great Houses of England and Wales sekä Lydia Greevesin teoksen Houses of the National Trust. Kumpikin kirja saa miettimään, että olen syntynyt väärään yhteiskuntaluokkaan väärään maahan. (Tosin kumpikin kirja saa myös miettimään, kenen selkänahasta nuo mahtavat kartanot, linnat ja palatsit rakennettiin.)
  
Houses of the National Trust on luettelo National Trustin rakennuksista Englannissa, Walesissa ja Pohjois-Irlannissa ja keskittyy pääasiassa lyhyisiin taustoituksiin ja miljöökuvauksiin. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja yksityiskohtia ja valokuvat ovat kauniita, mutta kirja ei varsinaisesti tarjoa mahdollisuutta vaellella taloissa hengessä mukana. Asia johtuu luonnollisesti siitä, että kirjassa on alle 400 sivua, mutta se esittelee pyöreästi 200 kohdetta. Great Houses of England & Wales vetää mukaansa menneeseen yläluokkaiseen elämään. Se sisältää noin kymmensivuisia kuvitettuja historiikkejä 25 talosta. Jutut sisältävät tietoa talojen rakentajista sekä laajennuksien ja uudistusten tekijöistä, muodeista (ah, mihinkäs laitoit 27 metriä pitkän ja muutaman metrin levyisen long galleryn, kun sellainen lakkasi olemasta muotia?) ja kaikenmoisista sattumuksista.

Kuvien takia minä talokirjoja lainaan, mutta tietysti teokset olisivat laihoja ilman tekstejä. Pelkästään hyvät kuvatekstit lisäävät yleistietoutta kertomalla minkäkin yksityiskohdan tyypillisyydestä jollekin aikakaudelle tai nimeämällä asioita. Esimerkiksi enfilade on käsite, jonka oppiminen on, no, jos nyt ei ihan hyödyllistä, niin ainakin kivaa. Enfilade tarkoittaa toinen toisensa perään sijoittuvia huoneita, joiden linjassa aukeavat ovet luovat käytävämäisen vaikutelman. On huomattavasti kätevämpää jossakin keskustelussa sanoa enfilade kuin "toinen toisensa perään sijoittuvia huoneita, joiden linjassa aukeavat ovet luova käytävämäisen vaikutelman". Odotan innolla keskustelua, jossa voin säästellä sanojani ja käyttää oppimaani käsitettä! Ehkä jo vuoteen 2027 mennessä olen käynyt sellaisen keskustelun!
Kuvassa huoneet muodostavat enfiladen. Huoneet sijaitsevat Woburn Abbeyssa, Englannissa. Kuva: Christopher Simon Sykes. Teoksesta Great Houses of England & Wales.
Talokiinnostukseni on lähtöisin lapsuuteni lukukokemuksista, luulen. Pidin kaikkein eniten tarinoista, joissa talo oli kuin yksi henkilöistä. Parhaissa tarinoissa joku perhe muutti johonkin erityiseen taloon ja kunnosti sen. Jo alle ekaluokkalaisena yritin piirtää kirjojen kuvaamia taloja, sisältä ja ulkoa. Vanhempana jatkoin samaa puhaa ja vielä vanhempana aloin sitten etsiä kirjastosta arkkitehtuurikirjoja piirustusmalleiksi. Great Houses of England & Wales ja Houses of the National Trust eivät kuitenkaan ole ainoastaan visualisoimisapu. Näiden kirjojen kertomukset ja tiedot auttavat sukeltamaan vaikkapa P. G. Wodehousen kartanonherrojen elämään. Otetaan esimerkiksi Blandings-kertomukset. 

Blandingsin lordi Emsworth elelee selvästikin yltäkylläisyydessä. Hän asuu linnassa, jota ympäröi paratiisimainen puisto. Linna kuulostaa tietysti hienolta, mutta suomalaiselle se on aika kaukainen käsite. Wodehousen tarinat vilisevät yhtä kaukaisia pienempiäkin sanoja, kuten 'terassi' ja 'galleria'. 'Vierashuone' on tuttu sana, mutta sekin tuntuu olevan ladattu jollakin enemmällä kuin ylimääräisellä vuoteella.  Niin kuin se onkin. Blandingsin vierashuone on yhtä kuin state bedroom. Ennenvanhaan state bedroom oli osa talon kaikkein komeimmista huoneista koostuvaa edustushuoneistoa, ja tämä huoneisto makkareineen oli alkujaan pykätty kuninkaallisten tai muiden huippukorkeiden vieraiden varalle. Fiktiivisen Blandingsin vierashuoneessa oli kerran majaillut kuningatar Elisabet I, josta voidaan päätellä linnan ikä ja tyyli sekä tietenkin vierashuoneen laatu. 'Galleria' on yhtä kuin long gallery, joka oli elisabetiaanisella ja jakobiaanisella ajalla jonkinsortin viihdytykselle ja taiteelle varattu tila, myöhemmin se oli pelkästään taiteelle pyhitetty, jonka jälkeen se lakkasi olemasta muotia taidegalleriana ja sille piti keksiä muuta käyttöä. Niitä muutettiin esimerkiksi kirjastohuoneiksi tai olkkareiksi. Yhtä kaikki, galleriat olivat tosi hienoja, isoja ja usein koko talon pituisia eikä niitä ollut missään mitättömissä asumuksissa. 'Terassi' ei tarkoita englantilaisen kartanon mittakaavassa mitään laudoitettua tai kivettyä pikku patiota, jossa grillataan. Se oli porrastettu puutarha talon edessä. Sellainen isolla rahalla tehty porrastettu nurmikenttä kera mahtavien kiviportaikoiden ja patsaiden ja kukkien (ja näköalan). 

Powis Castlen edessä on hardcore-luokan terassipuutarha. Kuva on kirjasta Great houses of England & Wales. Mainio sattuma on, että kirjassa Powis Castlea verrataan Blandingsiin! Minusta Blandings kuitenkaan ei voi olla kuin kuvan linna; moni Wodehousen kuvaus ei sovi Powisiin. Mutta oheisen kuvan myötä sain kyllä kauhallisen lisäapua Blandingsin visualisoimiseen. Kuva: Christopher Simon Sykes.
Olen vuosien saatossa toki googlaillut yksiä ja toisia käsitteitä ja päässyt suunnilleen selville, mistä missäkin on kyse. Mutta nyt lainassani olevat kirjat konkretisoivat hankkimani tiedot, kun aiemmin oppimani faktat sijoitettiin kokonaiseen ympäristöön. Kun olen lukenut kuvitettuja juttuja taloista, joista löytyy terassit, galleriat, vierashuoneet ja tietysti kirjastot sekä kaikki muut hienoudet, Blandings sai selkeän muodon ja verrokkiasumuksia, ja olen päässyt uudella tavalla kärryille Blandingsista ja sen edustamasta yläluokkaisesta elämäntavasta menneessä Englannissa.

Aiemmin totesin jo, että lainailen arkkitehtuurikirjoja kuvien vuoksi. Eniten pidän talojen ulkokuvista, ja mitä vehreämpi ja rehevämpi talon ympäristö on, sitä parempi. Suosikkejani ovat elisabetiaaniset keskikokoiset talot, sellaiset, joissa on epäsäännöllisiä kattolinjoja ja tusina korkeaa ja kaunista savupiippua, sikinsokin suuria ja pieniä ikkunoita ja niissä kauniit ristikot, seinissä kulmia ja ulokkeita ja syvään upotettuja suuria ovia ja kaiken kuorrutuksena loputtomasti ruusuköynnöstä ja höysteenä muutama suuri puu taloa varjostamassa ja laventelipenkkejä pihapolulla ja muureja ja kaikenkirjavia perennoja. Olen vuosien saatossa katsonut varastoon massoittain tällaisia kuvia (ja lisäksi lukenut romaaneista vastaavanlaisista miljöistä), jonka vuoksi pystyn nykyään ikävän hetken koittaessa vallan hyvin sulkemalla tai sulkematta silmäni kulkea mielessäni pitkin tietä, jota reunustaa ja varjostaa ikivanhat puut, joiden lehvästön läpi tielle siivilöityy kullanvärisiä valolaikkuja, ja kohta puiden lomasta alkaa pilkistellä auringossa kylpevä lämpimänsävyinen rakennus ja hohtava kukkaloisto, ja kaikkialla surisee, tuoksuu ja humisee (ei autot), eikä ilma ole missään tapauksessa kuuma.

Mielenmaisemaruokaa (suuret puut puuttuvat; taitavat olla kuvaajan selän takana) tarjoaa Englannissa sijaitseva Cothele. Kuva: Andrew Butler. Teoksesta Houses of the National Trust.
Sisäkuvissakin pidän eniten elisabetinaikaisten talojen paneloiduista hämäristä huoneista, joihin siivilöityy ikkunoista hentoa valoa ja joissa on usein yllättäviä portaita. Toki niitä kuvia katsellessani mielessäni häilyy usein ajatus, miten huonossa valossa noissa huoneissa pitäisi työskennellä (ellei possauttaisi hentoa valoa rikki halogeenivaloin) ja miten kylmiä ja kosteita ne mahtavat nykyäänkin olla, vaikka mitä tekisi. Takatkin näyttävät siltä, että ne tuottavat lähinnä hukkalämpöä. Mutta saatan olla väärässä. Pitää joskus etsiä tietoa noista massiivisista tulisijoita.

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha on yksi perinteisimmistä todellisuuspakokirjoistani. Se tuli tutuksi minulle jo lapsena. Kirjassa ei ollut kuvia, eikä Salaisesta puutarhasta ole käsittääkseni julkaistu kuvitettua suomenkielistä versiota ennen vuotta 2011, jolloin kyseinen teos ilmestyi Emilia Nummisen uutena suomennoksena kera Inga Mooren kuvituksen. Kirja on uskomattoman kaunis ja ihastuttava ja nosti Salaisen puutarhan pakokirjojeni top-listan kärkeen. (Siskoni luki kirjan juuri 6- ja 8-vuotiaille pojilleen. Päästyään kirjan loppuun pojat pyysivät, että aloitetaan alusta. Se kertoo tietenkin tarinan vetovoimasta, siskoni ääneenlukutaidosta ja varmasti myös siskonpoikieni luonteesta. Mutta eritoten se kertoo mielestäni Emilia Nummisen suomennoksesta, joka on erittäin sujuva ja raikas, muttei vailla vanhan tarinan lumoa. Itse pidin erityisesti Nummisen tavasta kääntää Misselthwaiten henkilökunnan yorkshireä. Se toi tekstiin iloa ja potkua.)
Inga Mooren kuvitus tavoittaa täysin Burnettin tarinan lumon. Kuvat ovat täynnä luonnon energiaa ja voimaa, vilinää ja kuhinaa, sumua, sadetta ja auringonpaistetta. Sadunomaisuudestaan huolimatta kuvitus on varsin aito. En tosin ole ollut Englannissa koskaan, mutta kuvia olen nähnyt senkin edestä, ja selkeästi Inga Mooren puutarhakuvat ammentavat englantilaisen kartanopuutarhan koko laajuudesta. On puistoja, keittiöpuutarhoja, hedelmätarhoja, muotoonleikattuja puita, sokkeloita, suihkulähteitä, polkuja ja tietenkin kukkia. Onneksi itse salainen puutarha pysyy kuvituksesta huolimatta salaperäisenä ja jättää mielikuvitukselle täydentämisen varaa. Se ei vastaa mitään mielikuvaa mistään puutarhasta. Paitsi salaisesta.
Kirjan etulehdellä tiivistyy Inga Mooren kuvituksen lumo.

Aitoa englantilaista puutarhaa Inga Mooren kuvituksessa teokseen Salainen puutarha.
Salaisen puutarhan kuvitus on muiltakin osin hyvin aito. Nyt päästään siihen, miten arkkitehtuurikirjallisuus ja kaunokirjallisuus yhdessä rakentavat mielikuvia. Minulle tärkeimmät fiktiiviset rakennukset ovat Salaisen puutarhan Misselthwaite, Elisabeth Goudgen Vanhan majatalon Herb of Grace sekä Kotiopettajattaren romaanin Thornfield (jostakin syystä kaikki tuntuvat olevan elisabetiaanisen ajan pytinkejä...). Lapsena ja nuorena muodostin mielikuvat tekstien perusteella. Sitten aloin tonkia esiin kuvia oikeista ympäristöistä.  Ne vastasivat ihmeellisesti tekstien luomia mielikuvia ja vahvistivat niitä. Ympyrä sulkeutui (vai tuplaantui?), kun näin Inga Mooren kuvia Misselthwaitesta. Englantilaisen taiteilijan näkemys talosta vastasi omaa ajatustani ja niitä valokuvia, jotka tukivat omaa alkuperäistä mielikuvaani! (Eikö sanojen voima olekin uskomaton? Suomalainen pikkutyttö pystyy pelkkien sanojen perusteella rakentamaan mielikuvan englantilaisesta ikivanhasta kartanosta?)

Tämä on oikeasti Penshurst Place, mutta ilmiömäisen selvästi myös Thornfield tai Misselthwaite! Teoksesta Great Houses of England and Wales. Kuva: Christopher Simon Sykes.
Tämä on kuvittaja Inga Mooren näkemys Misselthwaitesta. Menee yksiin Penshusrst Placen tai monen muun kartanon sekä omien mielikuvieni kanssa. Teoksesta Salainen puutarha.


Tämä on Blickling Hallin portaikko. Yhtä hyvin se voisi olla Misselthwaitessa tai Herb of Gracessa. Teoksesta Great Houses of England and Wales. Kuva: Christopher Simon Sykes.
Tässä on kuvittaja Inga Mooren näkemys Misselthwaiten portaikosta. Teoksesta Salainen puutarha.

Tämä äärimmäisen rönsyilevä ja tavattoman pitkä postaus yrittää nyt tiivistyä johonkin johtopäätökseen. Ensinnäkin voin suositella kaikkia kolmea tässä käsittelemääni kirjaa erinomaisina kavereina teekupposelle. Ne soveltuvat myös sellaisille ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi paeta todellisuutta. (Tosin minusta kaikki ajanviete, missä ajatukset lakkavat kiertämästä arkisia ratoja, on todellisuuspakoa. Rentoutumiseksikin sitä kutsutaan.) Toiseksikin voin suositella tällaista kaunokirjallisuus- ja faktakirjallisuusmikstuuraa kenelle tahansa, joka haluaa päästä kaunokirjallisuuden tarinoihin syvemmin sisälle.

Kolmanneksikin voin kertoa, että tämän viestin kahta arkkitehtuurikirjaa löytyy suomalaisista kirjastoista tasan yksi nide kumpaakin, ja ne ovat minulla nyt lainassa. Ystävällisesti pyydän, ettei varauksia niihin ihan heti, että saan uusittua ne kerran ja makusteltua niitä kaukolainarahalla vielä hetken :-D Lopuksi kerron, etten olisi itse koskaan milloinkaan törmännyt kyseisiin kirjoihin (joiden kotihyllyt ovat joissakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa; en muista missä, mutta erittäin kaukana täältä), ellei ihmeellisessä sosiaalisessa mediassa eräs minulle tuntematon englantilaissveitsiläinen sisutussuunnittelija olisi suositellut niitä minulle.