Matkakuume on inha tauti

Olen ajatellut matkaa nyt kolme kuukautta joka päivä ja aloin pakkaamisen jo monta päivää sitten  ja eilen pakkasin loppuun ja nyt olisi kaikki valmiina ja kotikin siistinä. Ja nyt sitten tietysti ei yhtään tekisi mieli jättää kotia. Kun se kerran on siisti ja pihalla auringossa kukkii ja tuoksuu ruusupuskat, ja liljat kukkii kanssa, ja kesäkukat ja keltainen puutarhakalusto loistavat räikeinänsä iloa, ja sisällä on pöydällä tuoksuva kukkakimppu, jossa on vaaleanpunaisia ruusuja ja viimeiset juhannusruusut ja muutama sininen ruiskaunokki ja jotakin toista sinistä kukkaa (monivuotista), ja se on kaunis.

Inhoan matkakuumetta, joka tekee levottomaksi ja tyytymättömäksi kaikkeen. Lähteminen ei ole hyvä. Kotona oleminen ei ole hyvä. Mikään tekeminen ei suju. Ja yöuni menee. Olen tässä epäotollisessa henkisessä tilassa piirtänyt pihasuunnitelmaani. No ei tule hyvä. Olen piirtänyt sen neljä kertaa, mutta jokainen suunnitelma on ruma. Siis. Suunnitelma on hyvä (minusta). Piirustukset ovat rumia (ihan objektiivisestikin  tarkasteltuna).

Menen nukkumaan. Toivottavasti huomenna sataa. Koti on aina kivoin jättää vesisateessa.

Puutarhamatka

Suunta melkein mukin osoittamaan paikkaan.

Jännä juttu. Nyt kun minulla on eräänlainen puutarhablogi, menen tietysti puutarhamatkalle. Muuten menisin ehkä nukenvaateompelumatkalle tai vain yksinkertaisesti ystävää katsomaan. Mutta nyt menen puutarhamatkalle ja koen itseni tärkeäksi. Mahtavaa. Kannatti perustaa blogi just nyt.

Lähden siis äidin ja pikkusiskon kanssa (sillä ei ole pionipenkkiä)(vielä) Irlantiin. Mennään viikoksi ystäväni luokse. Olen nyt kolme kuukautta miettinyt melkein joka päivä, että kohta pääsen Mount Usherin puutarhaan ja Powerscourtiin. (Tietty olen myös ajatellut melkein joka päivä sitä, että kohta näen ystäväni. Täytyy  nyt varmuuden vuoksi tämäkin sanoa, ettei kenellekään tule luuloa, että arvostan puutarhat ohi ystävän.) Olen piirtänyt alueesta karttoja ja tehnyt tusinan suunnitelmia, että missä järjestyksessä mitäkin. Tosiasiassa sää päättää puolestamme tekemisten järjestyksen. Mutta puutarharetket teemme. Vaikka sataisi miten paljon. Ok. Joku raja tietty. Jos tulvii ja tiet on poikki, sitten ei.

Kumpaiseenkin edellämainituista puutarhoista voi ajaa tämän näkymän ohi. Eli hävytön idylli alkaa jo paljon ennen, kuin pääsee itse määränpäähän hyperventiloimaan.

Olin Powerscourtissa pari vuotta sitten keväällä. Kamerasta loppui silloin akku heti kättelyssä. Akusta riitti levon jälkeen potkua pariin kuvaan, ja oikeastaan oli hyvä niin. Kyllä maailma on hienompi ihan sellaisenaan kuin linssin läpi. Käytännössä kamerattomana näin Powerscourtin kunnolla, kun en ollut koko ajan hysteerisenä kuvaamassa. Oikeastaan se oli aika opettavaista.

Powerscourtin ylätasanteelta.

Ja päin vastoin, alhaalta ylös: Powerscourtin päärakennus.

Vuodenaika on nyt eri kuin viimeksi. Ruusut kukkivat silloin jo ja rhodot ja atsaleat esittelivät jämäkukkiaan. Vielä ei ollut erityistä yleistä kukkaloistoa. Mutta oli puu- ja pensasloistoa ja pökerryttävän ihana japanilainen  puutarha. Sen uudelleennäkemistä odotan eniten (toiseksi eniten odotan muuripuutarhan ja yrttitarhan kukkia). Viime kerralla japanilaisessa puutarhassa ei kukkinut vielä monikaan asia. Ja silti se oli lumoava. Millainenhan se on nyt sydänkesällä? Ja minkävärinen on japanin kultavaahtera nyt? Onkohan se aina helakanvihreä, vai oliko sen väri viimeksi vain kevättä? (Minulle syntyi silloin kaksi vuotta sitten pakkomielle japanin kultavaahterasta, ja haavepuutarhassani se pärjää ja kukoistaa. Käytännössä se kai ei välttämättä selviä näillä nurkilla.)

Maiseman vihreä valoläikkä on japanin kultavaahtera.

Mount Usherin puutarhasta minulla ei ole kuvan kuvaa. Viime vuonna jätin kameran kotiin edellisreissun kokemuksen kannustamana. Ja ihmeen tuoreena Mount Usher on päässäni vuoden  säilynyt (joskus itse asiassa tuntuu siltä, että mielikuvat pysyvät vahvempina, jos ei ole ottanut kuvia). Mutta odotan kyllä kovasti sitä, että pääsen sinne kuvaamaan. Voihan. Vaikka aion olla järkevä, matkaseura tarvinnee silti kärsivällisyyttä. (Jos luette tämän, pistäkää korvan taakse. Äiti, luulen, että vähän monopolisoin kameraa :-D)

Pionipenkki

Päätin äidin puolesta, mitä pioneja se ostaa ja miten paljon, omilla rahoillaan. (Voi tietysti olla, että sillä on oma tahto, mutta ainakin olen tehnyt parhaani.)

Äidillä on viiden metrin pätkä kuoppaa, jonka mieheni sille kaivoi. Luullakseni mieheni pitää mennä leventämään ja pidentämään kuoppaa, että äiti saa sinne mahtumaan kaikki pionit, mitä käsken sen ostaa. Siihen tulevaan pionipenkkiin nimittäin pitkää ängetä monta kaunista hehkuvaa väriä, että terassilla pionien vieressä on sitten (kun pionit ovat runsastuneet) kiva istua kahvilla sinä yhtenä aurinkoisena hyttysemättömänä päivänä vuodessa ennen raekuuroa.

Kun on toisen rahoista kyse, vastuullisesti päätin ostattaa halvempia pioneja. Kyllä halvatkin voi olla nättejä. Rumia pioneja onneksi ei ole.

Valitsin pionipenkkiin kuutta lajia. Keltaisia sävyjä yhdistäväksi tekijäksi. Siinä on valkoista pehmeää kerrottua kermakakkua (Top Brass), jossa on rippu keltaista seassa. Sitten on vähän valkoista yksinkertaista keltakeskustaista (Krinkled White). Sen vieressä on (ja kaikki tietty kukkii samanaikaisesti ainakin sen kahvihetken ennen raekuuroa; periaatteessa kai mahdollistakin jopa) hehkuvaa puolikerrottua korallista valoisaa eteläistä unelmaa (Coral Supreme), jonka keskeltä tuikkii jokaisessa kukinnossa keltaista. Sitten kukkapenkin ytimenä on rippu syvää syvää punaista kera keltaisen ja Monet-unikkoassosiaatioiden (Buckeye Belle) sekä vähän enemmän viehkeänpinkinanilliininpunaista, aurinkoista keltakeskustaista (Bowl of Beauty). Lopulta penkki päättyy diminuendoon, vaaleanpunaisen ja keltaisensävyiseen kerroskermakakkuun (Rasberry Sundae). (Huomaan unohtaneeni kappaleesta sanat kuten 'kukka' tai 'pioni', jonka vuoksi kappaleen sävy on  hivenen abstrakti. Pahoitteluni.)

Piirsin ja väritin edelliset paperille. Näyttävät hyvältä yhdessä. Ainakin paperilla ja minun mielestäni. Sitä sitten en tiedä, miten kivaa terassilla on ryystää kahvia sen jälkeen kun pionit ovat kukkineet. Mutta kai  siihen aina voi roudata muutaman kesäkukan ruukkuissa, jos haluaa lisää kukkia.

Aamulla en tiennyt pioneista muita kuin Alertiin ja Sarah B:n ja ihmettelin, miten sisko muistaa, mitä kaikkia sillä on ja mitä se haluaa ja mitä se himoitsee, kun niitä nimiä on niin paljon ja monta ja se on sama kuin yrittäisi saksaa opetella, kun niitä yrittää muistaa. Niin luulin. Mutta nyt osaan ulkoa ainakin jo 10 pionin nimet (ja niiden ulkomuodon), ja se on enemmän kuin olen koskaan päivässä oppinut saksan sanoja (ei mennyt saksa hyvin koulussa).

Virtuaalipuutarhan perustaminen.

Olin tänään äitini seurana pionikartoitusreissulla taimitarhassa. Katseltiin ja kyseltiin ja minä kirjasin ylös lajikkeita ja värejä äitini uutta pionipenkkiä varten. Äidillä on siis ennestään jo iso pionipenkki. Siskolla on vielä isompi pionipenkki, ja lisää tulossa. On niillä kummallakin muitakin kukkia. Ja rehuja ja puita ja puskia ja eritoten suunnitelmia.

Minulla on vuokrapihamaa. Minun puutarhaprojektini ovat tasoa pidä-vuokranantajan-omaisuus-kunnossa ja kesäkukkia-budjetin-mukaan-ruukuissa. Joka kevät ja  kesä mietin, mitä kaikkea tekisin, jos tämä olisi oma piha. Itse asiassa saisinkin tehdä vuokranantajan mukaan mitä vain (en varmaankaan silti vajaa tai uima-allasta tai koko pihan asfaltointia). Mutta: 1) Alusta alkaen on ollut epävarmaa, miten kauan täällä asumme. 2) Minun on joka tapauksessa aina vaikea muuttaa. Olen paikkoihin kiintyväinen. Toissakodista (voiko niin sanoa kaksi osoitetta vanhasta asumuksesta?) oli kamala muuttaa joka tapauksessa, mutta etenkin siksi, että olin tehnyt sinne rakkaudella kukkapenkit (vaatimattomat, mutta rakkaudella). Muutto tapahtui tammikuussa 2 viikon varoajalla, joten sinne jäi perennat. Ei mitkään ihmeperennat, mutta minun. --> En tasan tarkkaan ikinä enää pistä kukkamaita vuokrapihaan. Itken niiden perään vähän turhan kauan.

Siispä tyydyn toistaiseksi haaveilemaan ja seurailemaan muiden tekemisiä. Kuten tänäänkin. Taimitarhassa oli jälleen vähän haikea olo, kun keksin siellä uusimman pihasuunnitelmani. Ja siinä sitten totesin äidille, että minähän voisin perustaa puutarhanodottajan blogin. Vähän niinkuin virtuaalipuutarhan. Ja tässä tämä nyt sitten on. Tasan tarkkaan täällä ei yksikään japaninvaahtera palellu talvella. Ja yhtä tasan tarkkaan täällä ei sijaitse minkäänsortin tietämystä mistään. Silkkaa haaveilua.